Näin vuoden päättyessä on tapana koota menneen vuoden tapahtumia tilastoiksi ja arvioida kuinka on onnistunut tekemisissään. Ja avautua siitä mitä kaikkea hienoa on oivaltanut omasta ja muiden elämistä. Mekin kokoamme yhdistyksen toiminnasta tilastoja ja teemme arviointia. Mutta sen aika on vasta hiukan myöhemmin.

Minäpä en ole oivaltanut oikein mitään, mutta näin muutama päivä ennen joulua minun ajatukseni täyttää tyytyväisyys, ylpeys ja kiitollisuus kaikista niistä tapahtumista ja kohtaamisista, joissa olen saanut olla mukana. Olen tyytyväinen siitä, että olemme saaneet toteutettua niin useita tilaisuuksia, joissa on ollut juuri oikeita ihmisiä paikalla. Olen ylpeä siitä, että olemme saaneet aikaiseksi niin avointa ja rehellistä puhetta. Ja olen kiitollinen siitä, että olen saanut olla kuuntelemassa tätä puhetta. Ja kyseenalaistamassa. Ja haastamassa.

Menneen syksyn aikana on ollut useita sellaisia kohtaamisia, joista voi sanoa, että ne ovat merkityksellisiä. Sitä on ihan mahdotonta sanoa, mikä niistä tekee erityisiä tai erityisen merkityksellisiä, mutta sellaisia ne vain ovat. Fiilikseltään sellaisia, että tulee sellainen olo, että juuri tässä minun nyt pitääkin olla, juuri näitä sanoja puhumassa tai juuri tätä ihmistä kuuntelemassa. Ja että ei tässä maailma kerralla muuksi muutu, mutta jokin pieni muutos jossakin on mahdollinen. Ja se on osa jotain suurempaa muutosta. Ja se vasta sitten onkin jotain!

En ole tosiaan henkilökohtaisesti oivaltanut mitään suurta tai syvällistä, josta saisi tähän tekstiin hienon ja ylevän lopun. Mutta jotkin ajatukset ovat saaneet vahvistusta. Esimerkiksi se, että riippumatta siitä mikä kenenkin tilanne on, tekee hyvää aina välillä kyseenalaistaa omia ja muiden ajatuksia. Ihan vaikka kysymällä ”onko tämän pakko olla näin?”. Ja jos sen ei ole pakko, niin miten se sitten voisi olla, jos saisin itse päättää?

Ja toinen vahvistunut ajatus on se, että me ollaan hienoja vempeleitä ihan jokainen. Meissä on uskomattomia voimavaroja ja piirteitä, jotka ovat jonkin kuonan, fyysisen tai henkisen, alla piilossa, mutta se on väliaikaista. Ne on mahdollista saada sieltä esiin ja käyttöön omaksi hyödyksi ja toisten iloksi.

Lämmin kiitos menneen syyskauden kaikesta mitä on ollut ja hyvää kaikkea vuodelle 2017 jahka se saadaan alulle. Ja hyvää joulun aikaa.

Sami

Kaunottaria ja hirviöitä – kehonormeja kritisoiva aktivismi mediassa

Verkossa, sosiaalisessa mediassa, televisiossa ja jopa mainoksissa näkyy yhä enemmän sisältöä, joka pyrkii kritisoimaan liian tiukkana nähtyjä kauneusihanteita ja kehonormeja. Tavoitteena on yleensä laajentaa arvokkaana, normaalina tai kauniina pidetyn kehollisuuden skaalaa. Mutta millaisia esimerkiksi sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja kehon sallittuun kokoon liittyviä odotuksia ja normeja niissä todella rikotaan, vai uusintavatko ne ehkä samoja valta-asetelmia joita väittävät rikkovansa? Luodaanko aktivismissa jopa uudenlaisia normeja, kuten vaatimusta ”rakastaa kehoasi sellaisena kuin se on”? Millä muilla tavoilla voisi ajatella, kuvitella ja kuvallistaa erilaisten kehojen arvoa, kykyjä ja voimaa?

Esittelen muutamia kehonormeja kritisoivia mediaesimerkkejä ja kutsun keskustelemaan niistä kanssani. Väitän, ettei riitä, että kauneuden tai normaaliuden määritelmää laajennetaan sisällyttämään useammanlaisia kehoja, kuten vaikkapa Dove-kosmetiikkayhtiön Aidon kauneuden puolesta -kampanjassa, sillä tällöin normaalin rajat vain siirtyvät hieman, mutta normit eivät sinänsä murru. Joissakin viime vuosien keho-, lihavuus- ja queer-aktivistisissa mediaprojekteissa kuitenkin hylätään kauneuden, ylpeyden tai oman kehon täydellisen hyväksymisen ihanne ja käytetään sen sijaan hyväksi huumoria, ironiaa, liioittelua ja normeihin sopimattomilla kehoilla ja seksuaalisuudella revittelyä. Miltä näyttää ja tuntuu normaalin ihannoinnista irrottautuva kehoaktivismi?

FT Katariina Kyrölä, yliopistonlehtori, mediatutkimus, Turun yliopisto

Luento on keskiviikkona 2.11. klo 18.00 – 19.30 Lounais-Suomen-SYLI ry:n tiloissa osoitteessa Yliopistonkatu 24 A 4, Turku. Tilaisuuteen on vapaa pääsy.

Ajatuksia toipumisesta

Kun minua pyydettiin kirjoittamaan toipumisesta, aloin miettiä miten syömishäiriö vaikuttaa elämääni tänä päivänä. Olenko minä tällainen syömishäiriön vuoksi vai sairastuinko, koska olen tällainen kuin olen? Mitä toipuminen oikeastaan tarkoittaa?

Enää en ajattele syömistä tai siihen liittyviä ajatuksia päivittäin. Enää en koe olevani sairas. Kuitenkaan ajatukset itsestä ja omasta kehosta eivät aina ole positiivisia. Olen parantunut, mutta terveenä pysymisen eteen on tehtävä töitä. Niin henkistä kuin fyysistäkin työtä. Kehon ja mielen tasapainon ja yhteyden löytäminen on silloin tärkeää. Fyysisellä työllä tarkoitan liikuntaa, joka tuo itselle hyvän mielen. Liikunnan ilo saa välittämään omasta vartalosta ja tuottaa onnistumisen kokemuksia. Liikkuminen pitää aineenvaihdunnan liikkeellä ja auttaa jaksamaan myös stressaavissa tilanteissa paremmin. Henkinen puoli vaatii pitkäjänteistä työtä hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, olla armollinen ja rohkea. Toipumista auttaa oman ruokavalion suunnittelu, varsinkin alussa. Totuttelu säännölliseen syömiseen, annoskokojen pienentäminen tai suurentaminen, muiden seurassa syöminen ja ruoasta nauttiminen ovat hyviä keinoja.

Itse ajattelin aluksi, ettei kukaan ymmärtäisi, että asiasta olisi noloa puhua. Huomasin kuitenkin, että puhuminen itse asiassa vain vahvisti ja tuki minua itseäni. Kukaan ei ole suhtautunut minuun eri tavalla kuin aiemmin. Puhumalla olen saanut kaiken sen tuskan ja häpeän ulos sisältäni jota pelkäsin paljastaa vuosikaudet. Minun neuvoni onkin: ÄLÄ JÄÄ YKSIN. Yksin on vaikea jaksaa, luovutat helpommin, jatkat salailua jne. Puhuminen auttaa aina; ryhmässä, ystäville, puolisolle, vanhemmille, netissä, terapeutilla – missä tahansa. Kirjoita, piirrä, kävele. Anna aikaa itsellesi. Hyväksy, että kehitys on hidasta. Sillä se on. Kirjoittamisen hyvä puoli on se, että pystyt lukemaan ajatuksiasi jälkikäteen. Et muista ajatuksiasi enää myöhemmin, kun saat mielesi hiljalleen oppimaan uuden ajatusmaailman. Joogaa. Kuuntele merta. Mitä tahansa.

Tärkeintä toipumisessa on kuitenkin ymmärtää, ettei syömishäiriö ole sinun vikasi. Siitä ei voi syyttää ketään, ei edes itseään. Se, että sairastit tai sairastat, on reaktio johonkin sinusta kumpuavaan tunteeseen. Onko se tunne viha, ahdistus, pelko tai rangaistus, ehkä välinpitämättömyys – se on jokaisen itse löydettävä. Tämän tunteen löytäminen, käsitteleminen ja hyväksyminen on parantumisen edellytys. Itse oivalsin sen toipumisessani vasta myöhemmin. Toipuminen ei olekaan sitä, että syömishäiriöön liittyvä toiminta (oksentaminen, laihdutus, ahmiminen tms.) loppuu. Se on edistysaskel, mutta yksistään se ei riitä, pitää mennä syvemmälle. Pitää pohtia sitä, miksi oireilu alkoi ja mitä tunnetta yritin tai yritän tyydyttää toiminnallani. Miltä minusta tuntuu, olenko yksinäinen, vihainen, väsynyt..? Miksi en tunne olevani riittävä näin? Suosittelen katsomaan omaa elämää taaksepäin, miettimään lapsuudessa saatuja malleja ja tunnetiloja. Milloin häiriö alkoi ja minkälaisia tekijöitä siihen vaikutti? Missä seurassa liikuit, millainen oli yleinen olotilasi ja mitä tunnet juuri tänään – ovatko tunteesi ja ajatuksesi muuttuneet? Jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on. Ja jokaisella on oikeus olla ehjä. Anna itsellesi rakkautta ja rajoja. Älä pelkää, ettet riitä sellaisena kuin olet. Olet hyvä ja arvokas ihminen omana itsenäsi, juuri tänään ja juuri nyt.

Lähetän voimia toipuville, sairastaville rohkeutta ottaa ensiaskel ja omaisille toivoa paremmasta huomisesta, sillä jokainen meistä ansaitsee onnellisen elämän ja on sen arvoinen. Muista, että juuri tänään on oikea päivä tehdä muutos ja Sinä pystyt siihen!

<3 - Sanna -