Oli aika, jolloin kehoni ei tuntunut kodilta,
vaan maisemalta, jota yritin muokata, piilottaa ja hallita –
kuin yrittäisin estää joen virtaamasta luonnollista uomaansa.
Katsoin itseäni kuin vierasta,
kuuntelin sisäistä ääntä, joka ei ollut oma,
vaan pelon, vaatimusten ja vääristyneen toivon sekoitus.

Päivät olivat kuin peilejä, joista näin vain vääristymiä.
Jokainen heijastus kertoi tarinaa, jota en halunnut kirjoittaa –
mutta kirjoitin sen silti, kehooni, katseeseeni, käytökseeni.
Jokainen hymy, jonka annoin, oli yritys vakuuttaa,
etten ollut hukassa, vaikka olinkin eksynyt.

Silloin luonto oli ainoa, joka ei pyytänyt minua muuttumaan.
Se antoi minun istua hiljaa mättäällä,
antaa kyyneleiden pudota sammaleelle,
ja muistutti, ettei mikään kukka kuki joka päivä
– eikä sen tarvitsekaan.

Se ei kiirehtinyt, ei vetänyt johtopäätöksiä,
vaan oli vain, kuten olin minäkin – keskeneräinen, mutta riittävä.

Kun katsoin puuta, joka oli käynyt läpi talven,
silti edelleen pystyssä,
sen runko täynnä merkkejä myrskyistä ja vuosirenkaista,
ajattelin: ehkä minäkin saan jäädä tähän.
Ehkä toipuminen ei ole palaamista entiseen,
vaan juurtumista siihen, mitä olen ollut koko ajan.

Aloin syödä, en rangaistuksena tai ansaitsemisena,
vaan siksi, että linnutkin tarvitsevat ruokaa lentääkseen.
Aloin levätä, en laiskuudesta, vaan koska metsäkin hiljenee iltaisin.
Aloin kuunnella kehoani kuin ystävää, joka ei ollutkaan vihollinen,
vaan viestinviejä, joka kaipasi vain tulla kuulluksi.

Aloin hyväksyä sen, että hauraus ei ole heikkoutta,
vaan osa elämää, niin kuin sade on osa kevättä.
Että itkukin voi kastella maata, josta uutta voi versoa.
Että hiljaisuus ei ole tyhjyyttä, vaan mahdollisuus kuulla totuus.

Minusta tuli lempeämpi itselleni –
kuten luonto on kaikille, jotka palaavat sen luo rikkinäisinä.
Ja vähitellen, aivan kuin ensimmäiset versot rikkovat routaa,
alkoi minussa kasvaa toivo,
että elämä voi olla enemmän kuin selviäminen.
Että minä voin olla enemmän kuin oireeni.

Opin rakastamaan myös niitä osia itsessäni,
joita olin ennen piilottanut varjoihin.
Opin katsomaan kehoani kiitollisuudella,
ei siksi, miltä se näytti, vaan siksi, että se kantoi minut tänne asti.

Löydä itsesi uudelleen –
ei pakottamalla, ei mittaamalla,
vaan antamalla itsellesi aikaa kasvaa,
juurtua, hengittää,
ja tulla osaksi maailmaa, joka ei koskaan vaatinut sinua
olemaan muuta kuin sinä.

Ja ehkä jonain päivänä,
kun katsot itseäsi lempeässä valossa,
ymmärrät:
et koskaan ollut rikki –
vain eksyksissä.
Ja nyt olet matkalla kotiin.

by Krista-Mari Katajisto

Tätä tekstiä ei tule lukea neutraalina tietopakettina. Kirjoitan vedoten vahvasti omiin kokemuksiini TikTokin (suur)kuluttajana, joka on sairastanut syömishäiriötä. Käyttämäni videoesimerkki on keksitty, mutta vahvasti näkemistäni videoista inspiroitunut.

Toksinen TikTok

Kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen en jaksa edistää viittä keskeneräistä käsityöprojektia tai avata läppärissä kuumottelevaa kurssityötä, joten löhähdän vain sohvalle kännykkäni kanssa. Haluan sammuttaa hetkeksi aivot ja katsoa viiden sekunnin videoita, joissa kissojen suut on editoitu laulamaan 90-luvun hittejä tai kohtauksia Jyrki ja Neponen -lastenohjelmasta. TikTok herättää neutraaleja tai korkeintaan pienesti positiivisia tuntemuksia, eli tarjoilee juuri sitä mitä toivoinkin.

Hetken scrollailun jälkeen etusivulle tulee kuitenkin video, jossa nainen esittelee mitä on syönyt päivän aikana. Hän siis kuvaa jokaisen aterian, kertoo kaiken mitä tämän päivän aikana on syönyt. Kuvatekstissä lukee #HealthyFood #HealthyLiving. Ennen kuin hän alkaa kuvaamaan aterioitaan, on videossa kuitenkin muutaman sekunnin klippi, jossa nainen seisoo lähellä kameraa esitellen litteää vatsaansa. Missään vaiheessa videota ei palata tähän ensimmäiseen klippiin, joten katsojalle jää tulkinnanvaraiseksi sen tarkoitus.

Ehkä hän
A) haluaa uskotella katsojille että kuka tahansa heistä voi saada vatsalihakset syömällä kuin hän
B) laittoi kaikki muut vaatteensa paitsi lyhyen napapaidan pyykkiin
C) ei, en kyllä keksi klipille mitään muuta mahdollista syytä

Kallistun vahvasti A) -vaihtoehtoon.

Tietenkin jokainen keho saa näkyä ja olla esillä kehorauhan nimissä, mutta ehkä syömishäiriötaustani vuoksi suhtautumiseni tällaiseen sisältöön on kuitenkin kriittinen. Oman taustani vuoksi mieleeni tulee ensimmäiseksi se, että TikTokissa on paljon nuoria ihmisiä, jotka ymmärrettävästi ottavat vastaan kaiken sisällön miettimättä sitä sen enempää. Videota katsoessa langat yhdistyvät katsojan päässä helposti: syö näin ja näytät tältä. Osa ongelmaa on varmaankin juuri se, ettei julkaisija kommentoi ensimmäistä klippiä mitenkään, koska se tosiaan saa litteän vatsan ja vatsalihasten saavuttamisen näyttämään näin yksinkertaiselta. Videolla on 35 000 näyttökertaa, eikä jokainen katsojista varmastikaan ymmärrä, että suurimmalla osalla ihmisistä ei ilman rajoittavaa ruokavaliota ja epätervettä urheilumäärää voi olla litteää vatsaa ja vatsalihaksia, koska suurin tähän vaikuttava tekijä on ihmisen geenit.

Koska video tuli minun etusivulleni, se varmasti on tavoittanut muitakin syömishäiriötaustaisia tai ruokasuhteen ja kehonkuvaongelmien kanssa kamppailevia henkilöitä. Koen olevani ainakin lähes parantunut, mutta tästä huolimatta tällainen sisältö herättää ristiriitaisia tunteita. Video suututtaa, surettaa ja huolettaa, mutta samaan aikaan en voi kieltää etteikö se myös herättäisi katkeraa kateellisuutta ja jonain päivänä jopa ihannointia. Tämän myöntäminen tekee kipeää, koska tiedän tehneeni kovan työn päästäkseni omalla parantumismatkalla jo lähes maaliin asti. On varmasti myös toipuneita, joita tämä video ei hetkauttaisi ollenkaan, ja heidän puolestaan olen uskomattoman onnellinen. Uskon kuitenkin, että monen muunkin kokemus on se, että taltutettukin syömishäiriö vaatii joskus aktiivista oikeilla raiteilla pysymisen valitsemista.

TikTokia selatessa kiusauksia vaihtaa junan suuntaa voi yhtäkkiä tulla paljonkin, koska kehittyneet algoritmit ovat uskomattoman tehokkaita. Jopa se että katsoo alusta loppuun yhden ”Mitä syön päivässä” -videon, jonka alussa julkaisija kuvaa vatsaansa voi laukaista sen, että pian joka neljäs video etusivulla liittyy ruokaan, urheiluun, laihuuden ihannointiin tai laihduttamiseen. Tämän vuoksi yritykset estää haitalliset käyttäjät ei vain toimi. Vaikka kymmenen videon kohdalla klikkaisi ”En ole kiinnostunut” -nappia, sisällöstä ei silti pääse eroon. TikTok nousi suureen suosioon koronapandemian aikana, koska ihmiset viettivät paljon aikaa kotona. TikTok oli täynnä hauskoja reseptejä, joita voi karanteenissa tehdä piristääkseen synkkää arkea ja antamaan muuta ajateltavaa. Tykkäsin katsoa näitä videoita, mutta huomaamattani niihin alkoi sekoittua ensin vähäkalorisia reseptejä ja sitten muuta dieetteihin liittyvää sisältöä. Jäin kaikkeen tähän sisältöön koukkuun ja tajusin vasta liian myöhään, että se sai minut voimaan pahoin. Stressi maailmantilanteesta teki minut haavoittuvaiseksi ja vaikein syömishäiriöjaksoni alkoi tällöin pandemian ensimmäisenä keväänä. Koen TikTokin vaikuttaneen tähän merkittävästi ja silloin lopulta poistinkin sovelluksen kahdeksi vuodeksi.

Korona-ajan jälkeen dieettikulttuuriin yhdistettävä sisältö on muuttunut jonkun verran, vaikka juuret ovatkin edelleen samanlaiset: tarkoitus on ruokkia ihmisten epävarmuuksia ja tehdä sillä rahaa tai saada validaatiota julkaisijoiden omiin epävarmuuksiin. Monenlainen sisältö leviää muualle maailmaan nopeasti etenkin Yhdysvalloista, missä trendikästä on tällä hetkellä #SkinnyTok -sisältö. Julkaisijat jakavat häpeilemättä agendaa, jonka mukaan laihuus on yhtä kuin terveys ja laihat ihmiset ovat parempia kuin muut. Tämä ei tietenkään ole mitenkään uutta. Aiemmin näinkin radikaalia sisältöä on jaettu mm. sosiaalisen median palveluissa Tumblr ja Twitter, mutta olennaisesti nämä haitalliset yhteisöt siirtyvät aina sinne trendikkäimmälle alustalle. Tällä hetkellä se on TikTok.

Luin aiemmin mainitsemani videon kommentteja, joiden joukosta löytyi yksi henkilö kyseenalaistamassa ensimmäistä klippiä. ”Oliko tuo alun bodycheck tarpeellinen tähän videoon?”, hän kysyy (bodycheck tarkoittaa syömishäiriöille tyypillistä käyttäytymista, joka pitää sisällään kehon tarkastelua esim. peileistä tai ottamalla itsestä valokuvia. Sosiaalisessa mediassa on paljon sisältöä, joissa henkilöt jakavat ottamiaan bodycheck-videoita tai -kuvia). Kommenttiin on tullut kymmenen vastausta, joissa jokainen puolustaa videon julkaisijaa vedoten siihen, että jokaisella keholla on oikeus näkyä sosiaalisessa mediassa ja kenenkään ei tarvitse katsoa hänen videoitaan, jos pahoittaa niistä mielensä. Mielestäni asia ei ole näin yksinkertaista. Ensinnäkään videon katsomatta jättäminen tai käyttäjän estäminen ei toimi jo äsken mainitsemani algoritmin takia. Toiseksi koen kyllä että tällaisten videoiden julkaisijoilla on vastuu, koska heidän sisältö voi saada ja saakin ihmisiä voimaan pahoin ja saattaa jopa asettaa hengenvaaraan. Syömishäiriöihin kuuluu tyypillisesti vertailua ja etusivu täynnä tällaisia videoita aiheuttaa sitä. Lisäksi syömishäiriötä sairastavat henkilöt saattavat katsoa näitä videoita tahallisesti saadakseen vinkkejä ja motivaatiota
laihduttamiseen. Ehkä jotkut eivät aidosti ymmärrä julkaisujensa haitallisuutta, mutta jos joku jopa kommentoi videon olevan ongelmallinen, miksei julkaisija silloinkaan poista sitä? Julkaisija on tykännyt kaikista häntä puolustavista vastauksista bodycheck-kommentin alla, mutta ei vastaa itse kommentoijalle tai ota siihen mitään kantaa.

”Miksi itse käytän TikTokia, jos se on niin haitallinen?” on hyvä kysymys. Suurimman osan ajasta etusivuni on täynnä kaikkea huoletonta ja hauskaa mielenkiinnon kohteisiini liittyvää sisältöä. Kun asiaa miettii, sehän on muistutus siitä kaikesta mistä voin nykyään nauttia sairaudesta toipumisen ansiosta. TikTok näyttää minulle videoita, jotka liittyvät mm. lempibändeihini, elokuviin, askarteluun, eläimiin ja leipomiseen. Jollain tapaa syömishäiriö tulee aina olemaan osa minua, mutta se ei todellakaan ole kiinnostavin asia minussa. Onnekseni voin nykyään myös niin hyvin, etteivät ajoittaiset etusivulle eksyvät dieettiaiheiset videot aiheuta toipumisessa takapakkia. Minulla ei valitettavasti ole tarjota käsittelemääni aiheeseen ratkaisua, enkä usko että TikTokista saisi mitenkään kitkettyä kaikkea laihdutuskulttuuriin ja syömishäiriökäyttäytymiseen liittyvää sisältöä pois. On kuitenkin ollut mukava huomata viimeisen vuoden aikana kuinka moni suomalainen käyttäjä TikTokissa on alkanut tekemään videoita, joissa jopa suoraan kyseenalaistetaan sisältöä, jossa esimerkiksi kehotetaan pienentämään ateriakokoja tai suosimaan sokerittomia vaihtoehtoja ruoista. Näissä videoissa kerrotaan usein kattavasti, miksi tällainen sisältö on haitallista ja lisätään tietoisuutta. Toiveeni olisi että ihmisiä kehotettaisiin suhtautumaan TikTokissa ja muuallakin sosiaalisessa mediassa liikkuvaan sisältöön kriittisesti. Voisiko olla myös mahdollista että syömishäiriöiden hoidossa otettaisiin huomioon TikTokin vaikutukset? Siinä missä potilaille määrätään liikuntakielto ja ateriasuunnitelma, voitaisiin antaa myös TikTok-tauko.
– Lotta Nurmi

Tarkastelen asiaa nyt syömishäiriön sairastuttaman mielen näkökulmasta. Tarkoituksena ei ole arvioida tai arvostella laitteita tai sovelluksia, vaan tuoda kokemuksen kautta esimerkkejä, mitä haasteita syömishäiriö asettaa teknologiaa tulkittaessa. Kyse on yhdestä näkökulmasta! Terveysalan ammattilaisena näen myös mittaamisen hyödyt ja tarkoituksenmukaisuuden.

Seison liikuntasalin keskellä ohjaamassa liikuntaa toista tuntia. Olen jo ehtinyt itse harjoittelemaan fyysisesti raskaita lajeja kahdesti päivän aikana, käynyt välillä koulussa ammattiopinnoissa ja juossut vielä illaksi liikunnanohjaustyöhön. Edessä olisi vielä kilometrejä kotimatkaa illan hämärässä. Ranteessa oleva aktiivisuusseurantaominaisuudella varusteltu kelloni ilmoitti kesken ohjaustunnin, että ”on aika lähteä liikkeelle”. Silloin viimeistään menetin luottoni mittalaitteisiin. Olin anorektisen hoikassa kunnossa, uupumispisteessä henkisesti ja kello kehotti lisäämään kierroksia.

Suhtautumiseni seurantalaitteisiin ja terveysteknologiaan on ristiriitainen. Näen niissä hyviä ja huonoja puolia, uhkia ja mahdollisuuksia.

Olen oppinut jo nuoresta harjoittelemaan sykeohjatusti ja tottunut sykemittarin lähetinpannan puristukseen rintakehällä. Aikaisemmin kellon näytöllä pyörivät numerot olivat vain lukuja ja sykerajoja. Pikkuhiljaa mieleni sairastuttua niistä tulikin kiristyskeino itseäni kohtaan. Oli juostava vielä kovempaa ja tavoiteltava korkeampia sykkeitä, mitä harjoitusohjelmassa luki. Mitä pahemmalta tuntui sitä parempi! Kilometrejä oli tärkeä kerätä viikossa mahdollisimman paljon. Sain kellon, jolla seurata aktiivisuutta ja sen jälkeen huomasin tarkkailevani aktiivisuusprosentteja. Olin valinnut profiilikseni ”aktiiviurheilijan” ja päivittäiset aktiivisuuteni huitelivat sadoissa prosenteissa. Mielihyväryöppy tehokkuudesta oli mieletön! Kalorilaskuri näytti päivän kulutuksen ja aiheutti jatkuvaa pettymystä. Luvut olivat mielestäni niin pieniä verrattuna aktiivisuuden ja harjoittelun määrään.

Seuraavaksi puhunkin mittaamisen luomista illuusioista ja väärintulkinnoista. Minulla on kestävyysurheilutaustani vuoksi jo valmiiksi hyvin alhainen syke ja sykevälivaihtelu on poikkeavaa, myös jalkeilla ollessani. Lisäksi syömishäiriötaustani vaikuttaa sydämeni toimintaan. Kelloni ei tiedä tätä! Todellisuudessa kelloni arvioi minut passiivisemmaksi kuin olen sykkeen perusteella. Analyysiin vaikuttavat myös kelloon syötetyt esitiedot, jotka voivat olla osin puutteelliset ja jotka perustuvat laskennallisiin menetelmiin kerätyn datan tai saadun tiedon perusteella. Ne eivät siis ole täysin yksilökohtaisia. Ravitsemusterapeutin käynnin ja ruokapäiväkirjan purun yhteydessä puhuimme kulutuksestani ja sain vastaukseksi hämmentyneen naurun kertoessani kellon kalorikulutusarvion seurantapäiville. Kello näytti hieman alle puolet toisin menetelmin arvioidusta kulutuksestani. Olen myös osallistunut FirstBeat-sykevälivaihtelu tutkimukseen useita kertoja, ja minulla seurantajaksot ovat olleet hiukan pidempiä kuin normaalisti. Seurannassa on tarkoituksena selvittää hermoston palautumista rasituksesta ja seurata mm. stressin vaikutusta palautumiseen rintakehälle ja kylkeen asennettujen elektrodien avulla. Laite kytketään elektrodeihin ja se tallentaa sydämen sähkökäyrää ympäri vuorokauden seurantajakson ajan. Lisäksi pidetään päiväkirjaa päivän aktiviteeteista ja kuormitustasoista. Nopeasti arvioituna käyräni ovat olleet aina pelkkää vihreää ilottelua ja kaikki on ollut loistavasti. Todellisuudessa eräässäkin mittaustilanteessa olen ollut anorektisen laiha, nukkunut koiran unta, vakavasti masentunut ja täysin pakkoliikunnan ohjailema. Alhainen ja rauhallinen sykkeeni viilasi mittaria linssiin ja sai kehoni vaikuttamaan rauhalliselta. Todellisuudessa kehoni säästi jokaisessa sydämen lyönnissä! Ammattilaiset ja fysiologian erikoisosaajat osasivat tulkita kuitenkin käyrieni välistä tilannettani ja huoli terveydestäni kalvoi heitä. Kaikki eivät kuitenkaan saa yhtä kattavaa analyysia ja pika-analyysin perusteella moni kytevä ongelma jää havaitsematta. Minäkin olen kiistänyt ylirasitustilan olemassaolon monesti vedoten näihin erinomaisiin seurantatuloksiin, vaikka keho oli jo heittänyt hanskat tiskiin ja karjunut avunhuutoja.

Käyrien tai analyysien sijaan olisin eniten huolissani siitä, että minä en pystynyt kuulemaan, saati vastaamaan kehoni todelliseen avun huutoon. En tunnistanut tai sairauden sokaisemana halunnut tunnistaa omia tarpeitani. Tuijotin vain numeroita, aikoja, tuloksia, analyyseja ja hain niistä vastauksia suorituskyvyn taantumiseen. Minun olisi täytynyt vain hetkeksi pysähtyä itseni äärelle ja kysyä, mitä minä tarvitsen. Tähän kysymykseen vastaaminen on nykyihmiselle jokaiselle haastavaa. Miksi me muuten tarvitsisimme erilaista teknologiaa kertomaan, koska olen riittävän virkeä tai milloin olen treenannut liikaa tai liian vähän. Ihminen on sokaistunut sille, että hänen valintojaan, tarpeitaan ja olemistaan ohjelmoidaan ulkoisesti. On turvallista noudattaa jotain ohjetta tai suositusta. Itsensä kohtaamista vältetään viimeiseen asti. Toisaalta mittareiden avulla voi myös tutustua itseensä ja tehdä mielenkiintoisia havaintoja sekä oppia tuntemaan oman kehon toimintaa. Silti syömishäiriöstä toipuvalle en suosittelisi liiallista teknologiaan turvautumista. Sairaudessa kontakti itseen katoaa lähes kokonaan ja toipuessa joutuu kasvamaan itseksi ulkoisen kuoren sisällä, henkisesti ja fyysisesti. Jälleenrakennus ei onnistu, mikäli sitä prosessia ei elä ja tunne itse. Sairas mieli kääntää kaiken saamansa tiedon sairaudelle sopivaksi ja siksi tulkinnat mittareista ja analyyseista ruokkivat itsensä aliarviointia, rankaisemista sekä häiriintynyttä kehokuvaa. Toipuva tai sairastava hyötyy eniten luotettavasta ihmisestä, joka ohjaa ajattelua terveempään suuntaan ja on ikään kuin mittarina kertomassa, miltä toipuminen ulkopuolisen silmiin näyttää. Nämä kanssamatkustajat eivät itse kulje rinnalla kello ranteessa piipittäen, vaan suhtautuvat hekin uteliaasti omaan kehoon ja sen toimintaan. Olisiko siis sittenkin aika kaivaa vanha kunnon kynä ja paperi, päiväkirja ja kirjata sinne, miltä edeltävä yö unineen tuntui ja millaisen kävelylenkin tein. Kuvaile tunteita lenkiltä sen sijaan, että tuijottaisit sykekäyrää ja keskivauhteja. Kun pysähdyt muistelemaan yön unia ja kirjaat kaikki kommellukset ylös, pystyt ehkä toteamaan, että yö on ollut levoton. Seuraa öiden kulkua useampi päivä ja kokonaisuus kertonee sinulle, pitäisikö illat pyhittää ylivirittyneisyyden tasoittamiseen vai lievittääkö stressiä pienellä piipahduksella lähimetsään. Oleellisinta kaikessa onkin se, mitä saadulla tiedolla tehdään. Minä pysyttelen edelleen sykemittarin käyttäjänä ja ohjelmoin sillä harjoituksiani. En kuitenkaan käytä sitä aseena sodassa kehoani vastaan, sabotoidakseni jotain ainutlaatuista. Sydämen hakatessa tuhatta ja sataa lenkin jyrkimmässä mäessä tiedän haastavani kehoa äärirajoille. En tarvitse kelloa kertomaan sitä minulle, vaan tunnen sydämeni sanovan sen. Tunnen, siis olen ja saan siitä tarvittavan tyydytyksen!

– Emmi-Juulia