Tarkastelen asiaa nyt syömishäiriön sairastuttaman mielen näkökulmasta. Tarkoituksena ei ole arvioida tai arvostella laitteita tai sovelluksia, vaan tuoda kokemuksen kautta esimerkkejä, mitä haasteita syömishäiriö asettaa teknologiaa tulkittaessa. Kyse on yhdestä näkökulmasta! Terveysalan ammattilaisena näen myös mittaamisen hyödyt ja tarkoituksenmukaisuuden.
Seison liikuntasalin keskellä ohjaamassa liikuntaa toista tuntia. Olen jo ehtinyt itse harjoittelemaan fyysisesti raskaita lajeja kahdesti päivän aikana, käynyt välillä koulussa ammattiopinnoissa ja juossut vielä illaksi liikunnanohjaustyöhön. Edessä olisi vielä kilometrejä kotimatkaa illan hämärässä. Ranteessa oleva aktiivisuusseurantaominaisuudella varusteltu kelloni ilmoitti kesken ohjaustunnin, että ”on aika lähteä liikkeelle”. Silloin viimeistään menetin luottoni mittalaitteisiin. Olin anorektisen hoikassa kunnossa, uupumispisteessä henkisesti ja kello kehotti lisäämään kierroksia.
Suhtautumiseni seurantalaitteisiin ja terveysteknologiaan on ristiriitainen. Näen niissä hyviä ja huonoja puolia, uhkia ja mahdollisuuksia.
Olen oppinut jo nuoresta harjoittelemaan sykeohjatusti ja tottunut sykemittarin lähetinpannan puristukseen rintakehällä. Aikaisemmin kellon näytöllä pyörivät numerot olivat vain lukuja ja sykerajoja. Pikkuhiljaa mieleni sairastuttua niistä tulikin kiristyskeino itseäni kohtaan. Oli juostava vielä kovempaa ja tavoiteltava korkeampia sykkeitä, mitä harjoitusohjelmassa luki. Mitä pahemmalta tuntui sitä parempi! Kilometrejä oli tärkeä kerätä viikossa mahdollisimman paljon. Sain kellon, jolla seurata aktiivisuutta ja sen jälkeen huomasin tarkkailevani aktiivisuusprosentteja. Olin valinnut profiilikseni ”aktiiviurheilijan” ja päivittäiset aktiivisuuteni huitelivat sadoissa prosenteissa. Mielihyväryöppy tehokkuudesta oli mieletön! Kalorilaskuri näytti päivän kulutuksen ja aiheutti jatkuvaa pettymystä. Luvut olivat mielestäni niin pieniä verrattuna aktiivisuuden ja harjoittelun määrään.
Seuraavaksi puhunkin mittaamisen luomista illuusioista ja väärintulkinnoista. Minulla on kestävyysurheilutaustani vuoksi jo valmiiksi hyvin alhainen syke ja sykevälivaihtelu on poikkeavaa, myös jalkeilla ollessani. Lisäksi syömishäiriötaustani vaikuttaa sydämeni toimintaan. Kelloni ei tiedä tätä! Todellisuudessa kelloni arvioi minut passiivisemmaksi kuin olen sykkeen perusteella. Analyysiin vaikuttavat myös kelloon syötetyt esitiedot, jotka voivat olla osin puutteelliset ja jotka perustuvat laskennallisiin menetelmiin kerätyn datan tai saadun tiedon perusteella. Ne eivät siis ole täysin yksilökohtaisia. Ravitsemusterapeutin käynnin ja ruokapäiväkirjan purun yhteydessä puhuimme kulutuksestani ja sain vastaukseksi hämmentyneen naurun kertoessani kellon kalorikulutusarvion seurantapäiville. Kello näytti hieman alle puolet toisin menetelmin arvioidusta kulutuksestani. Olen myös osallistunut FirstBeat-sykevälivaihtelu tutkimukseen useita kertoja, ja minulla seurantajaksot ovat olleet hiukan pidempiä kuin normaalisti. Seurannassa on tarkoituksena selvittää hermoston palautumista rasituksesta ja seurata mm. stressin vaikutusta palautumiseen rintakehälle ja kylkeen asennettujen elektrodien avulla. Laite kytketään elektrodeihin ja se tallentaa sydämen sähkökäyrää ympäri vuorokauden seurantajakson ajan. Lisäksi pidetään päiväkirjaa päivän aktiviteeteista ja kuormitustasoista. Nopeasti arvioituna käyräni ovat olleet aina pelkkää vihreää ilottelua ja kaikki on ollut loistavasti. Todellisuudessa eräässäkin mittaustilanteessa olen ollut anorektisen laiha, nukkunut koiran unta, vakavasti masentunut ja täysin pakkoliikunnan ohjailema. Alhainen ja rauhallinen sykkeeni viilasi mittaria linssiin ja sai kehoni vaikuttamaan rauhalliselta. Todellisuudessa kehoni säästi jokaisessa sydämen lyönnissä! Ammattilaiset ja fysiologian erikoisosaajat osasivat tulkita kuitenkin käyrieni välistä tilannettani ja huoli terveydestäni kalvoi heitä. Kaikki eivät kuitenkaan saa yhtä kattavaa analyysia ja pika-analyysin perusteella moni kytevä ongelma jää havaitsematta. Minäkin olen kiistänyt ylirasitustilan olemassaolon monesti vedoten näihin erinomaisiin seurantatuloksiin, vaikka keho oli jo heittänyt hanskat tiskiin ja karjunut avunhuutoja.
Käyrien tai analyysien sijaan olisin eniten huolissani siitä, että minä en pystynyt kuulemaan, saati vastaamaan kehoni todelliseen avun huutoon. En tunnistanut tai sairauden sokaisemana halunnut tunnistaa omia tarpeitani. Tuijotin vain numeroita, aikoja, tuloksia, analyyseja ja hain niistä vastauksia suorituskyvyn taantumiseen. Minun olisi täytynyt vain hetkeksi pysähtyä itseni äärelle ja kysyä, mitä minä tarvitsen. Tähän kysymykseen vastaaminen on nykyihmiselle jokaiselle haastavaa. Miksi me muuten tarvitsisimme erilaista teknologiaa kertomaan, koska olen riittävän virkeä tai milloin olen treenannut liikaa tai liian vähän. Ihminen on sokaistunut sille, että hänen valintojaan, tarpeitaan ja olemistaan ohjelmoidaan ulkoisesti. On turvallista noudattaa jotain ohjetta tai suositusta. Itsensä kohtaamista vältetään viimeiseen asti. Toisaalta mittareiden avulla voi myös tutustua itseensä ja tehdä mielenkiintoisia havaintoja sekä oppia tuntemaan oman kehon toimintaa. Silti syömishäiriöstä toipuvalle en suosittelisi liiallista teknologiaan turvautumista. Sairaudessa kontakti itseen katoaa lähes kokonaan ja toipuessa joutuu kasvamaan itseksi ulkoisen kuoren sisällä, henkisesti ja fyysisesti. Jälleenrakennus ei onnistu, mikäli sitä prosessia ei elä ja tunne itse. Sairas mieli kääntää kaiken saamansa tiedon sairaudelle sopivaksi ja siksi tulkinnat mittareista ja analyyseista ruokkivat itsensä aliarviointia, rankaisemista sekä häiriintynyttä kehokuvaa. Toipuva tai sairastava hyötyy eniten luotettavasta ihmisestä, joka ohjaa ajattelua terveempään suuntaan ja on ikään kuin mittarina kertomassa, miltä toipuminen ulkopuolisen silmiin näyttää. Nämä kanssamatkustajat eivät itse kulje rinnalla kello ranteessa piipittäen, vaan suhtautuvat hekin uteliaasti omaan kehoon ja sen toimintaan. Olisiko siis sittenkin aika kaivaa vanha kunnon kynä ja paperi, päiväkirja ja kirjata sinne, miltä edeltävä yö unineen tuntui ja millaisen kävelylenkin tein. Kuvaile tunteita lenkiltä sen sijaan, että tuijottaisit sykekäyrää ja keskivauhteja. Kun pysähdyt muistelemaan yön unia ja kirjaat kaikki kommellukset ylös, pystyt ehkä toteamaan, että yö on ollut levoton. Seuraa öiden kulkua useampi päivä ja kokonaisuus kertonee sinulle, pitäisikö illat pyhittää ylivirittyneisyyden tasoittamiseen vai lievittääkö stressiä pienellä piipahduksella lähimetsään. Oleellisinta kaikessa onkin se, mitä saadulla tiedolla tehdään. Minä pysyttelen edelleen sykemittarin käyttäjänä ja ohjelmoin sillä harjoituksiani. En kuitenkaan käytä sitä aseena sodassa kehoani vastaan, sabotoidakseni jotain ainutlaatuista. Sydämen hakatessa tuhatta ja sataa lenkin jyrkimmässä mäessä tiedän haastavani kehoa äärirajoille. En tarvitse kelloa kertomaan sitä minulle, vaan tunnen sydämeni sanovan sen. Tunnen, siis olen ja saan siitä tarvittavan tyydytyksen!
– Emmi-Juulia
Vastaa