Sami

Vaikka olisin vähän rikki

13.1.2022 : Sami Kommentoi

Muutin viime vuonna ulkomaille töihin. Olin jo vuosia haaveillut siitä ja olin saanut useita mahdollisuuksia siihen, mutta en ollut oman elämäni haasteiden takia voinut tarttua niihin aiemmin. Vuosien ajan kyselin ahdistuneena itseltäni ja muilta, pärjäisinkö, jos lähtisin. Yritin tunnustella, milloin olisin tarpeeksi kunnossa lähtemään.

Nyt tuntui kuitenkin olevan oikea aika. Tiesin, että pärjäisin riittävän hyvin.

Moni asia onkin mennyt hyvin. Pidän työstäni todella paljon ja kaikki työkaverini ovat ystävällisiä ja auttavaisia. Tämä on kenties paras työyhteisö, missä olen koskaan ollut.

Nautin myös kovasti tästä kulttuurista. Täällä tunnen olevani kotona. Olen asunut täällä myös aiemmin, kun olin vuosia sitten opiskelijavaihdossa – se oli elämäni parasta aikaa.

Tiesin, ettei kokemukseni tällä kertaa voisi olla samanlainen kuin opiskelijavaihdossa. Paljon on tapahtunut tässä välissä, ikäviäkin asioita. Kokemukseni ovat väistämättä muokanneet minua. Silti jollain tapaa pitkään ajattelin, että kun unelmani vihdoin toteutuisi, minun tulisi lähteä maailmalle eheänä ja täydellisenä ja kaikki menisi täydellisesti, juuri niin kuin opiskelijavaihdossakin.

Olen kiitollinen niistä hyvistä asioista, mitä täällä on tapahtunut. Varmasti olisin voinut ja voisin saada tästä kokemuksesta vieläkin enemmän irti, jos minulla ei olisi esimerkiksi ahdistusta tai syömiseen liittyviä haasteita – jos olisin enemmän tasapainossa itseni kanssa ja voisin keskittyä enemmän siihen, mitä ympärilläni tapahtuu, kuin siihen, että suuntaan huomioni sisäänpäin. Ei kuitenkaan ole niin, että pitäisi odottaa siihen asti, että on täydellisen toipunut, ennen kuin voi tehdä asioita. Unelmia voi toteuttaa siltikin, vaikka olisi vähän rikki. Silloin unelmia eletään ja koetaan niistä lähtökohdista käsin ja niillä resursseilla, mitä kulloinkin on.

Niinpä yritänkin ajatella, että tämä kokemus on nyt juuri niin hyvä kuin se minulle on tällä hetkellä mahdollista, ja se riittää. Saan olla tämän kokemuksenkin keskellä keskeneräinen, saan olla edelleen matkalla. Voin jatkaa toipumistyötä täällä.

Väistämättä olen kohdannut täällä arjessa erilaisia haasteita, joihin korona-ajan aiheuttama epävarmuus on tuonut vielä oman lisämausteensa. Monta kertaa olen vaikeina hetkinä turvautunut vanhoihin, epäterveellisiin selviytymiskeinoihin. On tullut takapakkeja. Siitä huolimatta on tullut myös oivalluksia, ja näen mahdollisuuksia suuriin ja perustavanlaatuisiin muutoksiin. Uudessa ympäristössä oleminen tuntuu konkreettiselta ja luontevalta mahdollisuudelta alkaa tehdä toisin. Olen täällä oivaltanut, että minulla todella on mahdollisuus kyseenalaistaa aivan kaikki vanhat ajatusmallit ja tehdä elämästäni aivan erilaista – sellaista kuin itse haluan ja sellaista mikä tuntuu aidosti hyvältä.

Olen iloinen siitä, että olen voinut täällä jatkaa samoja rakkaita liikuntaharrastuksia kuin Suomessakin. Ne ovat minulle suuri voimavara ja niiden myötä olen myös luontevasti tullut osaksi erilaisia yhteisöjä. Lisäksi olen kiitollinen siitä, että olen voinut jatkaa Suomessa aloittamaani terapiaa täällä etänä. Myös läheisiltäni olen tietysti saanut paljon tukea.

Yritän muistaa olla ylpeä itsestäni ja siitä, mitä olen tähän asti saavuttanut. Vaikka pelkään epävarmuutta yli kaiken, olen hypännyt keskelle sitä.

Avoimuus vie syömishäiriöltä voimaa

9.4.2021 : Sami Kommentoi

Syömishäiriötä sairastava saattaa vaikuttaa käyttäytymisensä vuoksi esimerkiksi oikukkaalta, itsekeskeiseltä tai määräilevältä. Silloin voi olla vaikeaa tuntea myötätuntoa ja yrittää ymmärtää. Toivoisin läheisten kuitenkin muistavan, että syömishäiriötä sairastava ei ole hankala pahuuttaan.

En ole juurikaan keskustellut läheisteni kanssa siitä, millaista oli aika perheessämme noin 15 vuotta sitten, kun sairastuin anoreksiaan. Osittain puhumattomuus johtuu siitä, etten halua itsekään muistella niitä aikoja, mutta toisaalta myös asian ottaminen puheeksi tuntuu vaikealta. En voi tietää, millainen tarkalleen oli heidän kokemuksensa eivätkä he toisaalta voi tietää täysin, mitä itse kävin läpi noina aikoina. Ehkä pelkään, että jos toisin asian esiin, minua muistutettaisiin siitä, miten vaikea ihminen olin – ja sen muistan vielä liian kipeästi itsekin. Samalla haluaisin kuitenkin hyväksyä menneet osaksi elämäntarinaani. Sairaus ei ole sairastuneen syytä. Minä en ollut vaikea ihminen, sairauteni oli vaikea.

Kun sairastin anoreksiaa, olin jatkuvasti kireä ja aikataulutin omia ja muiden tekemisiä. Minun oli koko ajan saatava tietää, mitä tapahtuu ja mihin aikaan. Sairaus minussa halusi kontrolloida kaikkea ja päättää kaikista asioista. Sain itkuraivarin, jos äiti teki eri ruokaa kuin mistä oli sovittu tai toi kaupasta mielestäni liian isoja omenoita. Ulospäin saatoin vaikuttaa kiukuttelevalta pikkulapselta, mutta itkun ja huudon takana oli valtava pelko ja ahdistus.

Syömishäiriötä sairastava saattaa vaikuttaa käyttäytymisensä vuoksi esimerkiksi oikukkaalta, itsekeskeiseltä tai määräilevältä. Silloin voi olla vaikeaa tuntea myötätuntoa ja yrittää ymmärtää. Toivoisin läheisten kuitenkin muistavan, että syömishäiriötä sairastava ei ole hankala pahuuttaan. Sairaus vaikuttaa perustavanlaatuisesti toimintaan ja tapaan ajatella. Syömishäiriöisellä on oma logiikkansa, jota muiden on vaikea tai mahdoton seurata. Hänellä on oma mustavalkoinen mikromaailmansa, jossa pätevät tietyt säännöt ja lainalaisuudet. Niiden noudattaminen tuo sairastavalle turvallisuuden- ja hallinnantunnetta, kun taas niistä poikkeaminen aiheuttaa ahdistusta.

Muistan pitäneeni monia läheisiäni uhkana, sillä pelkäsin, että he yrittäisivät viedä sairauteni minulta pois. Oli vaikea suhtautua äitiin, kun yhtenä hetkenä hän tuntui omalta rakkaalta äidiltä ja seuraavassa hetkessä hän kielsi minua menemästä aerobiciin jatkuvasti putoavan painon vuoksi. Silloin hänestä tuli vihollinen, joka yritti tulla minun ja sairauteni väliin. Pelko syömishäiriön menettämisestä on osa sairautta ja saa kaikki läheisten puheet kuulostamaan korvissa salajuonilta, vaikka tarkoitus olisi kuinka hyvä.

Yläasteella minulla oli tiivis ystäväporukka, mutta sairauteni ajoi minut heistä erilleen. Ajan viettämisestä yhdessä tuli minulle vaikeaa, koska se olisi usein vaarantanut syömishäiriöni sanelemien sääntöjen noudattamisen. Yhteisissä illanvietoissa en voinut kokea minkäänlaista rentoutta tai olla aidosti läsnä hetkessä, koska laskin vain kuumeisesti sitä, montako karkkia olin syönyt, ja pohdin paljonko kaloreita missäkin on. Ystävilleni oli luultavasti ilmeistä, että minulla oli ongelmia, mutta sitä he tuskin tiesivät, miten paljon ne vaikuttivat käyttäytymiseeni ja olemiseeni. En ollut niiden vuoksi oma itseni.

Siihen aikaan minusta tuntui, että syömishäiriöstä puhuminen ystäville olisi ollut häpeällistä. En olisi voinut kuvitellakaan tekeväni niin. Nyt toivon, että olisin ollut avoimempi. Minua on jäänyt harmittamaan, että syömishäiriö tuli väliimme. Olen usein ajatellut, että ottaisin näihin ystäviini yhteyttä ja ottaisin puheeksi ne syyt, miksi hiljalleen katosin heidän elämästään. Vielä minulla ei ole ollut rohkeutta siihen.

Haluan kannustaa avoimuuteen ja samalla myönnän, ettei avoimuus todellakaan ole helppoa. Minun on vielä tänäkin päivänä esimerkiksi vaikeaa syödä seurassa, ja siksi olen töissä jättänyt vuosien varrella lounaita työkavereiden kanssa väliin milloin milläkin verukkeella. En ole lähtenyt kavereiden kanssa syömään ravintolaan. Parhaille ystävilleni olen kyllä kertonut, miksi minua on vaikea saada ulos syömään. Syömishäiriötaustastani he jo tietävätkin mutta eivät siitä, miten sen lonkerot ulottuvat vielä nykypäiväänkin. He ovat kuitenkin ymmärtäneet ja suhtautuneet hyvin – totta puhuakseni uskon, että niin useimmat ihmiset suhtautuisivat. Toistuvasti olenkin pohtinut, uskaltaisinko olla asiasta avoin yhä useammin. Silloin ei tarvitsisi enää keksiä tekosyitä lounaalta livistämiselle ja saattaisin jopa rohkaistua syömään yhdessä. Se voisi olla vapauttavaa ja vahvistaa tunnetta, että toisin kuin olen pelännyt suuren osan elämästäni, minut hyväksytään sellaisena kuin olen.

Toipumisesta, käännekohdista ja kehosuhteesta prosessina

25.3.2021 : Sami Kommentoi

Ja kun muu elämä alkoi taas todella virrata sisään, se täytti niitä osia mielestä, joita sairaus oli ennen hallinnut. Tuli iloa ystävien kohtaamisesta ilman stressiä ja kontrollia kohtaamisten taustalla, iloa opinnoista, osallistumisesta, kehollisuudesta, maistamisesta ja ihan vain olemisesta

Tämä pohdinta syntyi oikeastaan vastauksena syömishäiriöyksikön potilaiden ja työntekijöiden kysymyksiin, joita meille vertaistuessa toimiville lähetettiin vastattavaksi. Niistä ehkä olennaisimpina itselleni nousivat seuraavat kysymykset, joita olen tässä oman kokemukseni kautta reflektoinut.

Voiko tästä oikeasti toipua, vai onko se vaan jotain sellaista mistä puhutaan?
Mihin muruseen tarttua, että jaksaisi uskoa elämän tuovan jotain parempaa?
Mikä voi olla se mikä on käänne kohta?
Sairaudessa on paljon hyvää, joka houkuttaa pitämään kiinni. Miksi luopuisin?
Tuntuu, että mun pitäisi muuttua vain mun läheisten vuoksi.

Omalla kohdallani sairaus kesti tervehtymisjaksoineen viisitoista vuotta alkaen lukion ensimmäisenä vuotena anoreksian ja ortoreksian välimuotona, liikkuen läpi ahmimishäiriön pitkäaikaiseen bulimian ja anoreksian välimuotoon ja edelleen ortoreksian sävyttämänä viiden vuoden mittaisena tervehtymisjaksona kohti täyttä toipumista ja tavallista elämää. Vaikeinta oli, kun vihdoin tahdoin alkaa tervehtyä. Itseen kohdistetut paineet aikataulusta ja siitä, että ”tänään on se päivä, jolloin tämä loppuu”, olivat ehkä tarpeellisia tervehtymisprosessin alkuun sysäämisen kannalta, mutta aidosti tervehtyminen alkoi vasta, kun lakkasin ajattelemasta sitä, että minun pitäisi tervehtyä. Lakkasin vaatimasta sitä itseltäni itseni vuoksi, häpeän vuoksi tai läheisteni vuoksi. Opettelin antamaan anteeksi sen, että olin jo menettänyt paljon energiaa ja aikaa sairaudelle, sitä energiaa ja aikaa, jonka olisin tahtonut laittaa johonkin itselleni ja tulevaisuudelleni tärkeään.

Aloin keskittyä pitämään huolta kehostani, kuin ystävästä, joka oli jo pitkään kestänyt todella huonoa kohtelua. Minulle hyödyllistä oli väliaikaisesti jakaa mieli ja keho erilleen ja tarkastella mitä mielessäni tapahtui, kun tein liikuntaan, ruokaan tai kehon kohteluun liittyviä valintoja. Kehohan on itsessään viaton. Sillä on omat tarpeensa ja rajoitteensa, mutta pohjimmiltaan sen olemus on hyvin neutraali. Sen pääasiallinen pyrkimys on pitää itsensä ja samalla sen kautta itseään toteuttava tietoisuus elossa ja turvassa. Toisinaan se epäonnistuu rajoitteidensa vuoksi ja toisinaan me estämme sen onnistumisen tehtävässään mielemme kehon kanssa ristiriidassa olevien pyrkimysten vuoksi.

Koitin pysähtyä useammin miettimään mielen valintojen pitkäaikaisempia seuraamuksia keholleni ja itsetunnolleni. Opettelin löytämään itsestäni uudenlaisen jämäkän, mutta lempeän sisäisen arkkityypin tai sisäisen puheen, joka ei antanut tilaa itseni huijaamiselle, mutta joka oli myös myötätuntoinen ja kannustava, jos repsahdin syömisissäni. Aivan konkreettisesti saatoin puhella itselleni kesken ahmimiskohtauksen rauhoitellen ja sanoen: ”Ei tässä mitään. Nyt sulle kävi näin, mutta sä olet edelleen tärkeä ja tämän jälkeen levätään hetki ja sitten valitaan taas tehdä jotain kokonaisvaltaisemmin hyvää itselle.” Vähitellen, vuosien mielen tutkimisen ja uudenlaisten valintojen opettelemisen jälkeen, löysin ystävällisyyden itseäni ja kehoani kohtaan. Mutta aluksi se vaati todella tietoista ja tuntuvaa ponnistusta, omaan taustaan ja persoonaan tutustumista, joka oli ajoittain suunnattoman kivuliasta. Täytyi katsoa tarkasti sitä, mikä oli se jokin mielessäni, joka tahtoi tehdä itseni olemattomaksi. Se vei runsaasti energiaa, joka oli poissa muista tärkeistä asioista. Mutta mitä enemmän onnistuin valitsemaan itselleni ystävällisellä tavalla syömisten, liikunnan ja tulevaisuuden valintojen suhteen, sitä enemmän energiaa alkoi vähitellen myös vapautua muihin asioihin. Ja kun muu elämä alkoi taas todella virrata sisään, se täytti niitä osia mielestä, joita sairaus oli ennen hallinnut. Tuli iloa ystävien kohtaamisesta ilman stressiä ja kontrollia kohtaamisten taustalla, iloa opinnoista, osallistumisesta, kehollisuudesta, maistamisesta ja ihan vain olemisesta.

Nykyisin suhteeni kehooni on niin ”normaali” kuin nyt voi kuvitella; välitön, hyväksyvä, humoristinen. En kauheammin ajattele kehoani enkä syömisiäni, paitsi silloin, kun keho todella tarvitsee hoitoa, liikuntaa, läheisyyttä tai ravintoa. Aikajana sairastumisesta oman arvioni mukaan täysin normaaliin elämään oli noin 15 vuotta. Olennaista toipumisen kannalta onkin se, että lakkaa ajattelemasta mennyttä ja menetettyä jatkuvasti; sitä, miten asioiden olisi pitänyt mennä. Vain tässä hetkessä voi valita muutoksen. Sitä ei voi tehdä menneessä eläen, eikä liian paljon tulevaisuuteen projisoiden. Vain se, mitä nyt on, on todella vaikutuspiirissäsi. Ja kohta tulee uusi hetki, jossa voit taas tehdä uuden valinnan, jos nyt meni pieleen, mutta koska näin on, miksi ei tehdä sitä mielelle ja keholle parasta valintaa jo nyt?

Toipumisen yksi haastavimmista loppuvaiheista on opetella antamaan itselleen anteeksi se, että on kohdellut itseään, kuten on. Opetella luopumaan vertailusta ei-sairastuneisiin kanssaeläjiinsä. Opetella löytämään sairaudesta myös merkityksellisyyttä, ilman, että tarrautuu sairauden tai loputtoman toipilaisuuden tuomaan turvaan ja merkityksen tunteeseen. Toipilaalle ja sairaalle elämä on intensiivinen eri tavalla kuin terveelle. Sairaus on kuin neonväri intensiivisessä kivussaan ja itseinhossaan, dramaattisuudessaankin. Toipilas taas kietoutuu syystäkin pehmeään utuun, pastelliseen turvaan, kuin uuteen kohtuun, jossa saa tekeytyä rauhassa. Voi olla pelottavaa ”syntyä” syömishäiriön jälkeen uudelleen tavalliseen elämään ja lähteä tutkimaan, mistä merkityksellisyys itselle löytyy, jos on pitkään uuttanut sen sairaudestaan. Tai saanut turvan kontrollin tunteesta, jonka projisoi kehoonsa. Elämän kontrolloimattomuuden sietämisen opettelu on olennaisen tärkeää. Mikä tahansa on meidän keinomme kontrolloida elämää, se tulee luultavasti ajoittain kuitenkin pettämään. Elämä on prosessi, jossa tapahtuu asioita ja jossa laitamme tapahtumaan asioita. Parasta on oppia sietämään sitä, että epätoivotut asiat tulevat usein pyytämättä ja varotoimistamme riippumatta. Toisaalta sama pätee myös hyviin asioihin. Täysipainoinen elämä on jatkuvaa navigointia mielekkään balanssin löytämiseksi kontrollin ja antautumisen jatkumolla. Ei ole edeltä määritettyjä vastauksia tai käsikirjaa, miten navigoida, mutta kun oppii tuntemaan itsensä, hyväksymään persoonansa ja tunnistamaan itselleen tärkeät arvot, se kaikki helpottuu tai ainakin käy mielekkäämmäksi.

Jos se lisää yhtään toivoa tulevaan, voin todeta, että omalla kohdallani tervehdyttyäni olen jaksanut aloittaa ja saattaa päätökseen alemman korkeakoulututkinnon itselleni merkityksellisellä alalla ja tällä hetkellä olen puolimatkassa kohti ylemmän korkeakoulututkinnon kanssa samaisella itselleni tärkeällä alalla. Olen löytänyt rakastavan kumppanin, joka on täysin tuomitsematon syömishäiriötaustani suhteen, ja joka kunnioittaa kehoani todella paljon. Uskoisin, että löysin tällaisen kumppanin suurelta osin siksi, että opin kunnioittamaan ja huolehtimaan itse omasta kehostani. En olisi voinut olla ihmisen kanssa, joka ei olisi minua kohtaan kokonaisvaltaisesti ystävällinen, sillä olen sairauteni vuoksi joutunut opettelemaan tuon taidon todella perinpohjaisesti. Suureksi riemukseni kumppanini on myös todellinen foodie ja erinomainen kokki. Olenkin todella etuoikeutettu, kun saan maistella päivittäin ruokaa, jossa maistuu rakkaus sekä minuun, että itse ruokaan taiteenlajina. Olen oppinut innostumaan maistamisesta ja näkemään paljon kauneutta yhdessä jaetuissa ateriannoin hetkissä.

Olen oppinut todella paljon ihmismielestä ja kehon toiminnasta näinä vuosina, kun olen opetellut kurssien ja kirjojen avulla uudelleen olemaan kokonaisvaltainen psykofyysinen kokonaisuus omine haasteineen ja mahdollisuuksineen. Olen myös oppinut hyväksymään sen, että kaikki ihmiset eivät ole kykeneviä kulkemaan rinnallamme hyvinä ja pahoina päivinä. Kaikilla ei ole siihen tiettynä hetkenä tarvittavaa voimaa tai intressiä. Toisaalta ne, jotka ovat kulkeneet rinnalla myös vaikeiden vaiheiden läpi, ovat siinä pääosin edelleen ja sairaus on myös syventänyt näitä ihmissuhteita. Se on tuonut niihin tilaa hauraudelle ja aitoudelle. Ehkä se onkin yksi parhaista asioista, joita sairaus voi opettaa, kun ei enää koe tarpeelliseksi pitää yllä yksin pärjäämisen viittaa. Tulee tilaa olla ihminen prosessissa.

Elämän prosessuaalisen kulun jatkuessa ja ihmisen ikääntyessä, kehosuhde on myös jatkuvassa muutoksessa. Tulee uusia asioita, joiden kanssa opetella hyväksyntää. Olen huomannut suhtautuvani itse melko hyvin ikääntymiseen, joskin voi olla aikaista sanoa, sillä olen verrattain nuori vielä. Koen kuitenkin, että syömishäiriö on ollut minulle ankara opettaja, jolta päätin oppia todella syvällistä hyväksyntää kehoa ja kehollisuutta kohtaan. Kun sen kerran oppii syvällisesti, uudetkin kehollisuuden kriisit raskauden vaikutusten, ihon rypistymisen, harmaantumisen, vaihdevuosien, lihasvoiman vähenemisen ja muiden vähittäisten tai dramaattisten muutosten kanssa, saavat tuekseen jo kerrytetyn perspektiivin ja viisauden. Näin ainakin uumoilen. Välillä katsellessani ihmisiä, jotka ovat nyt sen ikäisiä kuin itse olin sairastuessani, ajattelen, että toivottavasti he osaavat nauttia nuoruudestaan ja kehollisuudestaan siinä kohtaa, missä he ovat. Nuoruus on lyhyt, dramaattinen, intensiivinen ja kaunis vaihe. Olisi ollut hienoa osata olla sille rohkeasti avoinna, ilman häpeää, riuhtomista, stressiä ja vetäytymistä. Onneksi sen jälkeen tulee monta muuta rikasta vaihetta ja niistä jokainen on uusi mahdollisuus kutoa aiempiin elämänvaiheisiin pudonneet silmukat mukaan; tehdä kokonainen itsestään samalla pysyen jatkuvassa tekeytymisen tilassa.

Fanni