Kirjoitan SYLI:n blogiin kahteen otteeseen, joista ensimmäinen merkintäni pohjautuu omaan sairauskokemukseeni. Kirjoitan siitä, mitkä asiat siihen ovat oman kokemani mukaan vaikuttaneet ja miten sairauskäyttäytyminen itselläni näkyi. Toisessa blogikirjoituksessani aion puolestani kertoa toipumiseeni vaikuttavista tekijöistä, sekä elämästä ilman syömishäiriön valtaa.
Teksti on ainoastaan omaa ajatustyötäni, jonka olen tuonut sanoin paperille.

Varhaisin muisto jonka olen yhdistänyt syömishäiriöni alkuaikoihin, tai yksi niistä monista kymmenistä pienistä paloista, joka on muovannut sairauden ympärilleni, oli kun olin n. 8-vuotias. Silloinen hyvä kaverini oli itseäni 10 cm lyhyempi, ja kävimme vaa’alla hänen kotonaan. Lapsenomaisesti, ihan vain huvin vuoksi ilman sen suurempaa ideaa, että miksi ei. Muistan kaverini säikähtäneen yli 10 kilon painoeroamme. Säikähdin itsekin. Hävetti. En ikinä unohda sitä tilaa, tilannetta, hetkeä enkä sitä tunnettani. Tunsin kömpelyyden, tunsin olevani liikaa. Tunsin olevani jotain mitä en kokenut olevani. Oransseissa sortseissani, pieni tyttö. Olisinpa tiennyt, minkä helvetin edessä vasta seisoin. Olisinpa tiennyt jotain intuitiosta jota huhuilla, kunpa vain joku olisi halannut ja sanonut että kyseinen painoero on aivan normaali yli 10 cm:n pituuserolla. Olin vasta lapsi. Ja kaverini vieressä kauhisteli, miten voin painaa niin paljon.
Minulla oli kaikin puolin turvallinen ja lämmin lapsuus. Ihana pikkuveli, ilman häntä olisin vain puolikas. Välittävät isovanhemmat, joista ei pahaa sanottavaa tai huonoja muistoja, pelkkiä lämpöisiä ja pullantuoksuisia ajatuksia nousee pintaan. Omat vanhemmat ovat esikuviani, molemmat aivan omilla tahoillaan ja luonteillaan. He ovat opeillaan ja elämänohjeillaan antaneet minulle periksiantamattomuuden luonnetta. Sitä luonnetta sain isosti kiittää loppuviimein siinä vaiheessa, kun aloin toipua anoreksiasta ja kaivaa sisältäni kadonnutta itseäni esiin.

Luonteeltani lapsesta asti olen ollut tunnollinen, herkkä, luotettava ja rauhallinen. Ehkä jopa pidättyväinen ja tarkkaileva. En tiedä miten tunsin silti oloni usein lapsena ja nuorena arvottomaksi, tuntui kuin olisin vanha sielu nuoressa ruumiissa. Pidin jopa ihmisiä välillä tyhminä, ajatuksissani saatoin arvioida jonkun aikuisen käytöstä ja tehdä hänestä analysoivat mielipiteeni pienessä päässäni. Ajattelin paljon, ja ajattelen yhä. Ajatuksissani lapsena hain paikkaani, hain vastausta tiedostamattani siihen, että kuka minä olen, mitä minun pitää tehdä? Mitä minulta vaaditaan?
Muistan väsymyksen. Hiljaa hiipuvat ilon tunteet. Piti teeskennellä, että oli kivaa, minullahan pitäisi olla kaikki hyvin. Niin muut ajattelevat. Sisältä olin kuitenkin aivan turta. Imin itseeni kohdistuneet huomiot kuin sieni. Olin tehnyt sitä jonkin aikaa, hiipien. Ajatuksissani itseeni kohdistuneet muiden ajatukset ja mielipiteet muokkaantuivat vähitellen ja kierosti itseäni vastaan. Itseni kohdalla anoreksian ajatusmaailman noidankehä syntyi niin hitaasti ja varmasti, että ennen kuin huomasinkaan – tai kukaan muu huomasi, olin niin kovassa otteessa, ettei siitä tunnollisesta ja hyvää tahtovasta tytöstä ollut kuin rippeet jäljellä.
Aloin tuntemaan väsymyksen lisäksi ahdistusta, en osannut pukea sitä silloin sanoiksi. Se oli puristava tunne rinnassa, siihen tottui viikkojen jälkeen ja lopulta turruin siihenkin. Ruokahalu oli ollut jo pitkään mennyttä, en vieläkään edes muista miltä oikeanlainen ruokahalu tuntuu. Se katosi ala-ja yläasteen vaihteessa. Muistan heittäneeni ala-asteella ruokaa roskiin tai kavereiden lautaselle. Ei vain maistunut, ei maistu vieläkään, jos on paha olla. Näen joskus vieläkin unia ala-asteen ruokalasta.
Ainoa oikea hyvänolon tunne syntyi ainoastaan lopulta syömättömyydestä, kun konkreettisesti tunsin sen, että pystyin hallita edes jotain. Olin jossain hyvä, oikein taitava, jossain josta voin saada myös mahdollisia näkyviä tuloksia aikaan. Pienet palaset ruoan, syömättömyyden, ulkonäön ja itsekriittisyyden rajamailla saivat aikaan Ahaa-elämyksen jostain “paremmasta”. Eli sen kuuluisan; ”Jos olisin laihempi, elämäni voisi taas tuntua mielekkäältä ja kaikki olisi hyvin”.

Ylä-asteella en mennyt enää ruokalaan.

Olen itse sitä mieltä, että anoreksiani kehittyi niin hiljaisin askelin, hitaasti hiipien. Ennen kuin kukaan huomasi mistä todellakaan on kysymys, olin jo sairastanut pitkään. Enkä itsekään sitä vielä siinä vaiheessa huomannut. Vaikka totuus tilanteestani oli aivan käsin kosketeltavissa, en osannut kuvitellakaan, että se vuosia muovaamani käyttäytyminen olisi muka jonkinlainen ongelma. Päinvastoin, tunsin jossain olevani taitava, oikea kettu. Eikä kukaan kuitenkaan ymmärtäisi minua, kun minulla on tämä “oma juttuni”. Oli ollut jo vuoden päivät, ilman että siihen oli kiinnitetty huomiota. Tunsin tekeväni koko ajan aivan oikein.
Päinvastoin todellista luonnettani, anoreksiaminäni oli luonut minusta kaikkea muuta kuin sen joka todellisuudessa olin. Valehtelin päivittäin, huomaamatta tilanteessa mitään ongelmaa, vanhemmilleni ja isovanhemmilleni, valehtelin ystävilleni. Elin omassa ja omasta mielestäni aivan tavanomaisessa ja hyvässä käytösmallissani, jossa kaikki oli mielestäni vallan mainiosti. Koska pääasiahan oli, että syön mahdollisimman vähän tai olen täysin syömättä. Minulla kun oli tämä oma juttuni, jossa en vain voinut syödä niin kuin “normaalit” ihmiset. Minulla oli aivan omat säännöt.

Ennen kaikkea surullista on huomata, miten eniten valehtelin tuolloin itselleni.

Olin kadottanut itseni. Elin ajatuksissa, jotka romuttivat hitaasti itseni omaa itseäni vastaan. Elin silti myös hyviä vietettyjä hetkiä, sen minkä jaksoin sosiaalisesti olla aktiivinen. Ne hetket siis jotka siltä ajalta muistan. Ympärilläni oli koko ajan normaalit toimintamallit perheeni ja ystävieni luomana, sekä vankat tukipilarit jotka antoivat kaiken mahdollisuuden pysyä elämässä kiinni. Olin vain niin syvässä suossa, yksin, joka vähitellen vei voimiani jaksaa. En nähnyt syytä muuttaa elämäni suuntaa, tai muuttaa valintojani. Koin, että teen aivan oikein näännyttäessä itseäni. Syömättömyyteni sai minut tuntemaan edes jotain.
Tunne siitä, että kaikki ovat minua vastaan, vaikka huoli minusta oli osana kaikkien läheisteni arkea ollut jo pitkään. Miten sellaista voi ymmärtää eläessä vanavedessä kanssani, kun en itsekään osannut ymmärtää tilanteeni olevan vakava?
Viimeinen kesäni, ennen 9 kk:n mittaista sairaalajaksoani, sisälsi hyviä muistoja ja hetkiä, joita ilman tuskin olisin puhdasta onnea tuntenut noina aikoina. Kiitän edelleen – aina yleensä tirahtavat kyyneleet silmissäni, että samat ystävät ja tutut, sekä koko perheeni mukaan lukien ovat edelleen osana elämääni jokainen tavallaan. En pysty ikinä sanoin kiittää tarpeeksi paljon saamastani tuesta ja välittämisestä, sekä mahdollistamisesta minua normaaliin arkielämään, kun olin huonoimmillani enkä lainkaan vastaanottavainen. Tärkeintä oli, että he jaksoivat silloin, kun minä en jaksanut. Uskon Karmaan, joten se olkoon heille kaikille isoin Kiitos. Ja se, että tässä minä olen kaikesta huolimatta edelleen.
Tuon kesän jälkeen, syyskuun 6. päivänä noustessani kylmissäni untuvapeiton, viltin ja paksun päiväpeittokasan alta, sanoin äidilleni, että; “Minä en äiti enää jaksa.” Seuraavana päivänä alkoi ensimmäiset hetket 13-vuotta kestäneellä tiellä, joka on tuonut itseni tähän päivään. Tie on ollut pitkä ja kivinen, mutta enää en pelkää.

Seuraavassa tekstissäni aion kirjoittaa siitä, että miten näen itse toipumiseeni vaikuttaneet tekijät, sekä mitkä asiat edesauttoivat jaksamistani taistellessani itseni takaisin kiinni elämään ja miten ihmeessä opin tuntemaan itseni.

Anna

Tänä keväänä meillä on muutamia uusia juttuja, joista yksi on Rentoutujat –ryhmä. Rentoutujat –ryhmä ei ole mikään kiinteä nippu tiettyä porukkaa vaan vaihteleva ryhmä, joka kokoontuu rentoilemaan, ottamaan rauhallisesti ja kokeilemaan erilaisia uusia juttuja. Rentoillu on maksutonta. Aikaisempaa kokemusta eri jutuista ei siis tarvitse olla, koska tämähän on vaan ihan kokeilua.

Kevään ensimmäisessä rentoilussa on menetelmänä kirjoittaminen ja ohjaajana on toiminnanohjaaja Sami Heimo. Se on lauantaina 4.3. klo 11.00 – 14.00.

Päivän aikana kirjoitellaan erilaisia pieniä harjoituksia; aforismeja, ajatelmia, täytetään puhekuplia, kirjoitetaan satu ja juhlapuhe itselle. Eli liikkeellä ei olla ryppyotsaisesti eikä yritetä tehdä täydellistä jälkeä vaan otetaan rennosti ja ollaan kirjoitellen.
Päivän aikana tutustutaan kahteen kirjoittamisen menetelmään; aamusivuihin ja dialogiin. Nämä ovat menetelmiä, jotka voi ottaa kuka tahansa käyttöön jos niin haluaa.
Aamusivujen idea on se, että aletaan kirjoittaa heti herättyä tekstiä, jonka ei ole tarkoituskaan olla johdonmukaista tai järkevää. Idea on kirjoittaa jatkuvasti eikä kynä saa pysähtyä. Kirjoittaminen jatkuu esimerkiksi kaksi sivua tai 10 minuuttia. Kirjoittamisen tuloksena on sekalainen ja vaikeasti ymmärrettävä teksti, josta ei tarvitsekaan olla mitään hyötyä kirjoittamisen jälkeen.
Dialogilla taasen tarkoitetaan keskustelua. Dialogissa kaksi kuvitteellista henkilöä käy keskustelua ja tarkoitus on saada kirjoitettua auki ajatuksia, käsityksiä ja mielipiteitä johonkin asiaan liittyen. Kirjoittamisen tuloksena on enemmän tai vähemmän ymmärrettävä (niin kuin kaikki keskustelut ovat!) keskustelu.

Kevään toisessa kokoontumisessa rentoillaan Improillen ja Runomuotokuvien äärellä. Improa tulee ohjaamaan Maria Hannonen, Runokuvia tulevat kirjoittamaan Veera Lehtola ja Salla Tuukkanen Kirjoittaja piiri Tapiirista. Ja se on lauantaina 11.3. klo 11.00 – 14.00.

Improvisaatio pitää sisällään vapaata liikettä, ääntä ja erilaisia pieniä harjoituksia. Vaikka improvisaatio onkin lähtöisin teatterista, tarkoitus ei ole esiintyä, näytellä tai tehdä esitystä. Pienissä harjoituksissa tavoitteena on olla läsnä hetkessä, uskaltaa antaa hetken viedä ja jopa heittäytyä. Harjoituksissa ei tehdä mitään ylivoimaista eikä vaarallista, jokainen saa osallistua juuri sen verran kuin tuntuu hyvältä ja turvalliselta.
Runomuotokuvat ovat hetkessä syntyviä runoja, joiden kohteena on yksittäinen ihminen. Runo kirjoitetaan Sinulle, henkilökohtaisesti ja huolella. Runoja ovat kirjoittamassa kirjailijat Veera Lehtola ja Salla Tuukkanen, jotka ovat kirjoittaneet muotokuvia erilaisissa ympäristöissä muun muassa kouluissa, päikkäreissä, vanhainkodeissa ja työpaikoilla.
Meille on tulossa hienoja hetkiä ja kohtaamisia, joissa sinäkin voit olla mukana! Ilmoittaudu Samille 2.3. mennessä, jotta tiedämme varata tarpeeksi kahvia, kyniä ja villasukkia!

Terveisin Sami

Itsensä löytäminen on paljon sanottu, mutta Porin keväässä sekin on mahdollista. Tarjolla on tuttua toimintaa ja uusia tuulia ja varmaa on, että haastamisen iloa tulee riittämään. Me ainakin olemme vallan innoissamme!
Porin keväässä starttaa täysin uusi ryhmä, kun Albumi –työpaja aloittaa maaliskuussa. Albumi on teatterialan ammattilaisten Miia Lindströmin ja Leena Nuoran ideoima, organisoima ja ohjaama työpaja, jossa käytetään teatterin, draaman ja toiminnallisia menetelmiä.
Albumi –työpajassa piirretään ”eläviä kuvia” ja tutustutaan siihen mahtavaan tyyppiin, joka jokainen meistä on. Työpajaa ei ole suunnattu vain syömishäiriötä sairastaville vaan ylipäänsä kaikille, jotka haluavat löytää luontevamman suhtautumisen omaan itseensä ja kehoonsa. Sekä haastaa itseään. Ilolla.
Työpaja soveltuu kaiken ikäisille, kokoisille, näköisille eikä edellytä aikaisempaa kokemusta teatterityöskentelystä.
– Työpaja pohjautuu löyhästi voimauttavan valokuvauksen metodiin, jossa ihminen saa itse rakentaa itsestään valokuvan, jollaisena haluaa tulla nähdyksi. Albumi -työpajan tavoite on sama, mutta teatterin keinoin, kertoo Rakastajat –teatteristakin tuttu Miia.

Työpajaan otetaan 6-12 henkilöä ja luvassa on mielenkiintoinen matka omiin ajatuksiin, tunteisiin, muistoihin ja haaveisiin.

Miia ja Leena kertovat mieluusti lisää 18.3. alkavasta työpajasta. Tässäpä näitä numeroita: Miia Lindström 050 5454449 ja Leena Nuora 050 3504849. Kysy lisää tai ilmoittaudu soittamalla tai tekstaamalla. Ja sähköpostilla osoitteesta lounaissuomi@syliin.fi.

Monelle jo tutumpi Piuman Tanssiterapeuttinen ryhmä, jota ohjaa edelleen Kaisa Selin, jatkaa edelleen. Uutta on se, että ryhmäkerroilla on teemat, joiden pohjalta toimitaan. Eli vaikka ryhmä on nimeltään ”tanssiterapeuttinen”, se ei tarkoita vain tanssia tai liikettä.
– Jokainen saa tulla ryhmään omista lähtökohdistaan käsin. Aiempaa kokemusta kehollisesta tai taidetyöskentelystä ei tarvitse olla. Ryhmässä etsitään itselle sopivia keinoja voimavarojen vahvistamiseen, kertoo Kaisa.
Teemoja ovat muun muassa rentoutuminen, kirjoittaminen, musiikki ja energiaa liikkeestä. Jokainen osallistuja voi itse valita itseään kiinnostavat teemat ja osallistua juuri niihin. Itseään voi haastaa juuri sen verran kuin jaksaa ja haluaa. Ja antaa tilaa oivalluksille.
– Myös keskustelulle on tilaa sen verran kuin on tarvetta; joskus hankalan asian kohtaamiseen tai voimavarojen löytämiseen voi saada apua ilman sanoja. Eräs osallistuja nimesi ryhmään osallistumisen levähdyskeitaaksi arjen ja suorittamisen keskellä.
Kaisan saa kiinni numerosta 045 645 0366.
Lisäksi Porissa kokoontuu FinFami Satakunnan järjestämä Syömishäiriötä sairastavien läheisten vertaistukiryhmä sekä Teetä ja sympatiaa –ryhmä, jotka ovatkin sitten sitä perinteisempää vertaistukea. Nämä ryhmät ovat edelleen maksuttomia eivätkä vaadi ilmoittautumista tai diagnoosia. Näiden aikataulut kotisivuiltamme osoitteessa www.syliin.fi.
Eli paljon on kaikkea! Tule mukaan kokeilemaan, etsimään, haastamaan ja löytämään. Löytämään, jos et itseäsi, niin iloa!

YT

Sami