Blogi – Sivu 3

Kiitos – vaan ei anteeksi!

6.8.2021 : Petra Alamäki Kommentoi

Syömishäiriöstä toipuminen alkaa, kun pystyy myöntämään itselleen sairastumisensa. Sairauden tunnottomuus sumentaa ajatukset ja käsityksen omasta kehokuvasta. Ulkonäkö ei kerro ulkopuoliselle sairaudesta, sillä ulkoisesti tilanne saattaa vaikuttaa normaalilta, mutta sairastuneen sisällä ahdistus on loputon. Tällaisissa tilanteissa harvoin tarjotaan apua. Ja usein avun sijaan kohtaa arvostelevia, kauhistuneita ja kovasti neuvoja jakelevia sanaparsia. Reaktiot ovat hyvin inhimillisiä, sillä syömishäiriötä sairastava ihminen on vaikeasti lähestyttävä ja aihe on hyvin henkilökohtainen ja arka. Emme voi olettaa ympäristön ymmärtävän, mistä on kyse tai kuinka sairastunut tulisi kohdata, jos sairastunut itsekin on hukkunut sairastuneen mielen maisemaan.

Olin aikaisemmin itse pitänyt syömishäiriöön sairastuneita heikkoina ihmisinä ja paheksunut heitä. Koin, että itse en alentuisi sille tasolle, että joutuisin turvautumaan sellaiseen keinoon. Kuinka ollakaan muutaman vuoden päästä näistä ajatuksista juoksin lenkkitossut kireälle nyöritettynä pakoon painajaista, joka oli asettunut ylikuormittuneen mieleni sopukoihin. En ollut kymmenvuotissuunnitelmissani kuvitellutkaan sairastavani syömishäiriötä eri muodoissa vastaavaa ajanjaksoa. Selitin sairautta itselleni vuoden, jonka jälkeen minun oli pyörrettävä kantani sairaudesta ja ihmisen heikkoudesta. Ymmärsin, että tähän leikkiin ei ryhdytä, jos on tarkoituksena taipua, luovuttaa. Luulin voittavani sairaudella elämäni kuormitustekijät. Minun tarinassani sairaus ei koskaan katkaissut selkääni, vaan se taipui notkolle kuormasta. Katkeamiselle sopivia hetkiä oli useita, mutta päätin kuoleman sijaan vain haavoittua.

Jouduttuani osastohoitoon päätin, että minulla on vain yksi vaihtoehto. Kerätä haavoittuneen lähes enkeliksi muuttuneen nuoren tytön siivet ja aloittaa toipuminen ammattiavun turvin. Ravitsemustilan korjaantumisen myötä aloin nähdä kärsimyksen, huolen ja surun, jonka sairastumiseni oli ympäristölleni aiheuttanut. Minut valtasi suuri häpeä! Pyristelin siitä pois loputtomalla anteeksi pyytelyllä, hyvittelyllä ja itseäni syyllistämällä. Läheiseni saattoivat kysyä, mietinkö minä koskaan, miltä heistä on tuntunut pahimpina hetkinä. Näiden osittain syyllistävien kysymysten jälkeen odotin aina vähintään kohtalaisia korvausvaatimuksia henkisen kärsimyksen tuottamisesta. Ei kukaan vain päätä kokeilumielessä sairastua syömishäiriöön, vaan siihen tilaan ajaudutaan salakavalasti, kun psyyke ei jaksa enää kannatella siihen kohdistuvaa kuormaa. Lähiympäristöni keräsi kärsijöinä sulkia hattuihinsa, vaikka saivat nauttia sairaudestani parhaat palat päältä seuratessaan närppimistäni illanistujaispöydässä. Perheeni, joka kärsi eniten, ei koskaan heittäytynyt eteeni pelon ja epätoivon lamaannuttamina. Heiltä harvemmin kukaan kysyi jaksamisesta tai tarjoutui avuksi kriisitilanteissa. He saivat apua sairauden kohtaamiseen lähinnä minua hoitaneen tahon kautta. Siellä meidät nähtiin kriisin kohdanneena perheenä, jossa jokainen on joutunut omalla tavallaan kohtaamaan sairauden.

Anteeksi pyytämisen sijaan olen ryhtynyt kiittämään. Kiitos kehoni, että kestit kiusantekoni ja olet pystynyt ihmeellisiin tekoihin kaiken kokemasi jälkeen. Olen huolestunut vuoksesi monesti ja unohdan helposti, kuinka epäreilua on vaatia sinua sopeutumaan toisinaan hyvin kuormittavaan elämänmenooni. Kehoni ei tarvitse enää joutua pysähtymään, jotta minä osaisin pysähtyä sen äärelle. Kiitos perheeni, että jaksoitte riippua hatarissa haaveissanne siitä, että minulla riittää taistelutahtoa. Teillä kun on ollut vain yksi vaihtoehto – toivoa. Toivoa, että tyttärenne oivaltaisi, että oman elämän käsikirjoitusta ei voi itse laatia. Silti hänellä olisi kuitenkin mahdollisuus olla sen näytelmän päätähti. Hänen täytyisi vain suostua siirtymään näyttämöltä hetkeksi katsomoon ja kohdata tuo hahmo ansaitusti valokeilassa. Seison yleisön edessä nyt paljaana ja häpeilemättömänä. Viimeinen näytökseni sairauden roolissa on saatettu loppuun aplodien saattelemana. Mikäli joku haluaa minut siihen kivittää, tehkööt niin. Häpeälle alistuminen ei kuulu käsikirjoitukseeni ja kivittäminen – he pyytävät minulta vielä anteeksi tapaansa kohdata.

Kiitos olkoon paras anteeksipyyntöni!
Emmi-Juulia

Löydät kirjoittaja Emmi-Juulian profiilin myös somesta!

Kesäinen lukuvinkki

4.6.2021 : Petra Alamäki Kommentoi

Kesä jo kutittelee varpaita. Suvilukemiseksi suosittelemmä lämpimästi Syömishäiriöliiton julkaisemaa blogitekstiä “Kesäkunto – asiaa kesä(k)iloista, laihduttamisesta ja syömishäiriöistä“. Joko olet haistanut nurmen ja koivikon tuoksun, maistanut uutuusmakua jäätelökioskilla ja tuntenut auringon lämmön kehollasi? Mitkä kesäiset tekemiset tuovat sinulle iloa ja nautintoa?

Tämän tekstin myötä halutaan mekin toivottaa teille mukavia ja lämpimiä kesäpäiviä!

Avoimuus vie syömishäiriöltä voimaa

9.4.2021 : Sami Kommentoi

Syömishäiriötä sairastava saattaa vaikuttaa käyttäytymisensä vuoksi esimerkiksi oikukkaalta, itsekeskeiseltä tai määräilevältä. Silloin voi olla vaikeaa tuntea myötätuntoa ja yrittää ymmärtää. Toivoisin läheisten kuitenkin muistavan, että syömishäiriötä sairastava ei ole hankala pahuuttaan.

En ole juurikaan keskustellut läheisteni kanssa siitä, millaista oli aika perheessämme noin 15 vuotta sitten, kun sairastuin anoreksiaan. Osittain puhumattomuus johtuu siitä, etten halua itsekään muistella niitä aikoja, mutta toisaalta myös asian ottaminen puheeksi tuntuu vaikealta. En voi tietää, millainen tarkalleen oli heidän kokemuksensa eivätkä he toisaalta voi tietää täysin, mitä itse kävin läpi noina aikoina. Ehkä pelkään, että jos toisin asian esiin, minua muistutettaisiin siitä, miten vaikea ihminen olin – ja sen muistan vielä liian kipeästi itsekin. Samalla haluaisin kuitenkin hyväksyä menneet osaksi elämäntarinaani. Sairaus ei ole sairastuneen syytä. Minä en ollut vaikea ihminen, sairauteni oli vaikea.

Kun sairastin anoreksiaa, olin jatkuvasti kireä ja aikataulutin omia ja muiden tekemisiä. Minun oli koko ajan saatava tietää, mitä tapahtuu ja mihin aikaan. Sairaus minussa halusi kontrolloida kaikkea ja päättää kaikista asioista. Sain itkuraivarin, jos äiti teki eri ruokaa kuin mistä oli sovittu tai toi kaupasta mielestäni liian isoja omenoita. Ulospäin saatoin vaikuttaa kiukuttelevalta pikkulapselta, mutta itkun ja huudon takana oli valtava pelko ja ahdistus.

Syömishäiriötä sairastava saattaa vaikuttaa käyttäytymisensä vuoksi esimerkiksi oikukkaalta, itsekeskeiseltä tai määräilevältä. Silloin voi olla vaikeaa tuntea myötätuntoa ja yrittää ymmärtää. Toivoisin läheisten kuitenkin muistavan, että syömishäiriötä sairastava ei ole hankala pahuuttaan. Sairaus vaikuttaa perustavanlaatuisesti toimintaan ja tapaan ajatella. Syömishäiriöisellä on oma logiikkansa, jota muiden on vaikea tai mahdoton seurata. Hänellä on oma mustavalkoinen mikromaailmansa, jossa pätevät tietyt säännöt ja lainalaisuudet. Niiden noudattaminen tuo sairastavalle turvallisuuden- ja hallinnantunnetta, kun taas niistä poikkeaminen aiheuttaa ahdistusta.

Muistan pitäneeni monia läheisiäni uhkana, sillä pelkäsin, että he yrittäisivät viedä sairauteni minulta pois. Oli vaikea suhtautua äitiin, kun yhtenä hetkenä hän tuntui omalta rakkaalta äidiltä ja seuraavassa hetkessä hän kielsi minua menemästä aerobiciin jatkuvasti putoavan painon vuoksi. Silloin hänestä tuli vihollinen, joka yritti tulla minun ja sairauteni väliin. Pelko syömishäiriön menettämisestä on osa sairautta ja saa kaikki läheisten puheet kuulostamaan korvissa salajuonilta, vaikka tarkoitus olisi kuinka hyvä.

Yläasteella minulla oli tiivis ystäväporukka, mutta sairauteni ajoi minut heistä erilleen. Ajan viettämisestä yhdessä tuli minulle vaikeaa, koska se olisi usein vaarantanut syömishäiriöni sanelemien sääntöjen noudattamisen. Yhteisissä illanvietoissa en voinut kokea minkäänlaista rentoutta tai olla aidosti läsnä hetkessä, koska laskin vain kuumeisesti sitä, montako karkkia olin syönyt, ja pohdin paljonko kaloreita missäkin on. Ystävilleni oli luultavasti ilmeistä, että minulla oli ongelmia, mutta sitä he tuskin tiesivät, miten paljon ne vaikuttivat käyttäytymiseeni ja olemiseeni. En ollut niiden vuoksi oma itseni.

Siihen aikaan minusta tuntui, että syömishäiriöstä puhuminen ystäville olisi ollut häpeällistä. En olisi voinut kuvitellakaan tekeväni niin. Nyt toivon, että olisin ollut avoimempi. Minua on jäänyt harmittamaan, että syömishäiriö tuli väliimme. Olen usein ajatellut, että ottaisin näihin ystäviini yhteyttä ja ottaisin puheeksi ne syyt, miksi hiljalleen katosin heidän elämästään. Vielä minulla ei ole ollut rohkeutta siihen.

Haluan kannustaa avoimuuteen ja samalla myönnän, ettei avoimuus todellakaan ole helppoa. Minun on vielä tänäkin päivänä esimerkiksi vaikeaa syödä seurassa, ja siksi olen töissä jättänyt vuosien varrella lounaita työkavereiden kanssa väliin milloin milläkin verukkeella. En ole lähtenyt kavereiden kanssa syömään ravintolaan. Parhaille ystävilleni olen kyllä kertonut, miksi minua on vaikea saada ulos syömään. Syömishäiriötaustastani he jo tietävätkin mutta eivät siitä, miten sen lonkerot ulottuvat vielä nykypäiväänkin. He ovat kuitenkin ymmärtäneet ja suhtautuneet hyvin – totta puhuakseni uskon, että niin useimmat ihmiset suhtautuisivat. Toistuvasti olenkin pohtinut, uskaltaisinko olla asiasta avoin yhä useammin. Silloin ei tarvitsisi enää keksiä tekosyitä lounaalta livistämiselle ja saattaisin jopa rohkaistua syömään yhdessä. Se voisi olla vapauttavaa ja vahvistaa tunnetta, että toisin kuin olen pelännyt suuren osan elämästäni, minut hyväksytään sellaisena kuin olen.