Tarkastelen asiaa nyt syömishäiriön sairastuttaman mielen näkökulmasta. Tarkoituksena ei ole arvioida tai arvostella laitteita tai sovelluksia, vaan tuoda kokemuksen kautta esimerkkejä, mitä haasteita syömishäiriö asettaa teknologiaa tulkittaessa. Kyse on yhdestä näkökulmasta! Terveysalan ammattilaisena näen myös mittaamisen hyödyt ja tarkoituksenmukaisuuden.

Seison liikuntasalin keskellä ohjaamassa liikuntaa toista tuntia. Olen jo ehtinyt itse harjoittelemaan fyysisesti raskaita lajeja kahdesti päivän aikana, käynyt välillä koulussa ammattiopinnoissa ja juossut vielä illaksi liikunnanohjaustyöhön. Edessä olisi vielä kilometrejä kotimatkaa illan hämärässä. Ranteessa oleva aktiivisuusseurantaominaisuudella varusteltu kelloni ilmoitti kesken ohjaustunnin, että ”on aika lähteä liikkeelle”. Silloin viimeistään menetin luottoni mittalaitteisiin. Olin anorektisen hoikassa kunnossa, uupumispisteessä henkisesti ja kello kehotti lisäämään kierroksia.

Suhtautumiseni seurantalaitteisiin ja terveysteknologiaan on ristiriitainen. Näen niissä hyviä ja huonoja puolia, uhkia ja mahdollisuuksia.

Olen oppinut jo nuoresta harjoittelemaan sykeohjatusti ja tottunut sykemittarin lähetinpannan puristukseen rintakehällä. Aikaisemmin kellon näytöllä pyörivät numerot olivat vain lukuja ja sykerajoja. Pikkuhiljaa mieleni sairastuttua niistä tulikin kiristyskeino itseäni kohtaan. Oli juostava vielä kovempaa ja tavoiteltava korkeampia sykkeitä, mitä harjoitusohjelmassa luki. Mitä pahemmalta tuntui sitä parempi! Kilometrejä oli tärkeä kerätä viikossa mahdollisimman paljon. Sain kellon, jolla seurata aktiivisuutta ja sen jälkeen huomasin tarkkailevani aktiivisuusprosentteja. Olin valinnut profiilikseni ”aktiiviurheilijan” ja päivittäiset aktiivisuuteni huitelivat sadoissa prosenteissa. Mielihyväryöppy tehokkuudesta oli mieletön! Kalorilaskuri näytti päivän kulutuksen ja aiheutti jatkuvaa pettymystä. Luvut olivat mielestäni niin pieniä verrattuna aktiivisuuden ja harjoittelun määrään.

Seuraavaksi puhunkin mittaamisen luomista illuusioista ja väärintulkinnoista. Minulla on kestävyysurheilutaustani vuoksi jo valmiiksi hyvin alhainen syke ja sykevälivaihtelu on poikkeavaa, myös jalkeilla ollessani. Lisäksi syömishäiriötaustani vaikuttaa sydämeni toimintaan. Kelloni ei tiedä tätä! Todellisuudessa kelloni arvioi minut passiivisemmaksi kuin olen sykkeen perusteella. Analyysiin vaikuttavat myös kelloon syötetyt esitiedot, jotka voivat olla osin puutteelliset ja jotka perustuvat laskennallisiin menetelmiin kerätyn datan tai saadun tiedon perusteella. Ne eivät siis ole täysin yksilökohtaisia. Ravitsemusterapeutin käynnin ja ruokapäiväkirjan purun yhteydessä puhuimme kulutuksestani ja sain vastaukseksi hämmentyneen naurun kertoessani kellon kalorikulutusarvion seurantapäiville. Kello näytti hieman alle puolet toisin menetelmin arvioidusta kulutuksestani. Olen myös osallistunut FirstBeat-sykevälivaihtelu tutkimukseen useita kertoja, ja minulla seurantajaksot ovat olleet hiukan pidempiä kuin normaalisti. Seurannassa on tarkoituksena selvittää hermoston palautumista rasituksesta ja seurata mm. stressin vaikutusta palautumiseen rintakehälle ja kylkeen asennettujen elektrodien avulla. Laite kytketään elektrodeihin ja se tallentaa sydämen sähkökäyrää ympäri vuorokauden seurantajakson ajan. Lisäksi pidetään päiväkirjaa päivän aktiviteeteista ja kuormitustasoista. Nopeasti arvioituna käyräni ovat olleet aina pelkkää vihreää ilottelua ja kaikki on ollut loistavasti. Todellisuudessa eräässäkin mittaustilanteessa olen ollut anorektisen laiha, nukkunut koiran unta, vakavasti masentunut ja täysin pakkoliikunnan ohjailema. Alhainen ja rauhallinen sykkeeni viilasi mittaria linssiin ja sai kehoni vaikuttamaan rauhalliselta. Todellisuudessa kehoni säästi jokaisessa sydämen lyönnissä! Ammattilaiset ja fysiologian erikoisosaajat osasivat tulkita kuitenkin käyrieni välistä tilannettani ja huoli terveydestäni kalvoi heitä. Kaikki eivät kuitenkaan saa yhtä kattavaa analyysia ja pika-analyysin perusteella moni kytevä ongelma jää havaitsematta. Minäkin olen kiistänyt ylirasitustilan olemassaolon monesti vedoten näihin erinomaisiin seurantatuloksiin, vaikka keho oli jo heittänyt hanskat tiskiin ja karjunut avunhuutoja.

Käyrien tai analyysien sijaan olisin eniten huolissani siitä, että minä en pystynyt kuulemaan, saati vastaamaan kehoni todelliseen avun huutoon. En tunnistanut tai sairauden sokaisemana halunnut tunnistaa omia tarpeitani. Tuijotin vain numeroita, aikoja, tuloksia, analyyseja ja hain niistä vastauksia suorituskyvyn taantumiseen. Minun olisi täytynyt vain hetkeksi pysähtyä itseni äärelle ja kysyä, mitä minä tarvitsen. Tähän kysymykseen vastaaminen on nykyihmiselle jokaiselle haastavaa. Miksi me muuten tarvitsisimme erilaista teknologiaa kertomaan, koska olen riittävän virkeä tai milloin olen treenannut liikaa tai liian vähän. Ihminen on sokaistunut sille, että hänen valintojaan, tarpeitaan ja olemistaan ohjelmoidaan ulkoisesti. On turvallista noudattaa jotain ohjetta tai suositusta. Itsensä kohtaamista vältetään viimeiseen asti. Toisaalta mittareiden avulla voi myös tutustua itseensä ja tehdä mielenkiintoisia havaintoja sekä oppia tuntemaan oman kehon toimintaa. Silti syömishäiriöstä toipuvalle en suosittelisi liiallista teknologiaan turvautumista. Sairaudessa kontakti itseen katoaa lähes kokonaan ja toipuessa joutuu kasvamaan itseksi ulkoisen kuoren sisällä, henkisesti ja fyysisesti. Jälleenrakennus ei onnistu, mikäli sitä prosessia ei elä ja tunne itse. Sairas mieli kääntää kaiken saamansa tiedon sairaudelle sopivaksi ja siksi tulkinnat mittareista ja analyyseista ruokkivat itsensä aliarviointia, rankaisemista sekä häiriintynyttä kehokuvaa. Toipuva tai sairastava hyötyy eniten luotettavasta ihmisestä, joka ohjaa ajattelua terveempään suuntaan ja on ikään kuin mittarina kertomassa, miltä toipuminen ulkopuolisen silmiin näyttää. Nämä kanssamatkustajat eivät itse kulje rinnalla kello ranteessa piipittäen, vaan suhtautuvat hekin uteliaasti omaan kehoon ja sen toimintaan. Olisiko siis sittenkin aika kaivaa vanha kunnon kynä ja paperi, päiväkirja ja kirjata sinne, miltä edeltävä yö unineen tuntui ja millaisen kävelylenkin tein. Kuvaile tunteita lenkiltä sen sijaan, että tuijottaisit sykekäyrää ja keskivauhteja. Kun pysähdyt muistelemaan yön unia ja kirjaat kaikki kommellukset ylös, pystyt ehkä toteamaan, että yö on ollut levoton. Seuraa öiden kulkua useampi päivä ja kokonaisuus kertonee sinulle, pitäisikö illat pyhittää ylivirittyneisyyden tasoittamiseen vai lievittääkö stressiä pienellä piipahduksella lähimetsään. Oleellisinta kaikessa onkin se, mitä saadulla tiedolla tehdään. Minä pysyttelen edelleen sykemittarin käyttäjänä ja ohjelmoin sillä harjoituksiani. En kuitenkaan käytä sitä aseena sodassa kehoani vastaan, sabotoidakseni jotain ainutlaatuista. Sydämen hakatessa tuhatta ja sataa lenkin jyrkimmässä mäessä tiedän haastavani kehoa äärirajoille. En tarvitse kelloa kertomaan sitä minulle, vaan tunnen sydämeni sanovan sen. Tunnen, siis olen ja saan siitä tarvittavan tyydytyksen!

– Emmi-Juulia

Laihdutus- ja painovapaa päivä!

Laihduttamisesta on tullut jokapäiväistä. Naisista valtaosa on laihduttanut ja yhä nuoremmat tytöt kertovat yrittäneensä laihduttaa. Pojat ja miehetkään eivät säästy laihduttamiskeskusteluilta. Monet uskovat, että olisivat onnellisempia, jos olisivat hoikempia. Ikään kuin ihmisessä ei olisi muita tärkeitä ominaisuuksia.

Laihuudesta on tullut ihailtu itseisarvo: suurimmat pudottajat ja eniten laihtuvat ovat suuren yleisön silmissä sankareita. Meidän kulttuurissamme laihuuteen on alettu liittää määreitä kuten tehokkuus ja menestys. Lihavuuteen puolestaan liitetään laiskuus ja aikaansaamattomuus, jopa tyhmyys. Samanaikaisesti tämän laihuuden ihannoinnin kanssa, ylipaino ja lihavuus ovat Suomessa ja muissa länsimaissa lisääntyneet. Yhä useammat elävät tilanteessa, jossa eivät saa olla tyytyväisiä omaan kehoonsa, koska heidän “kuuluu” olla toisenlaisia. Heidän “kuuluu edes yrittää” laihduttaa.

Laihduttamiseen liittyvistä riskeistä puhutaan vähän, vaikka laihduttaminen tapahtuu usein kovin epätervein keinoin: paastotaan, pantataan, rääkätään kehoa ja mieltä. Tästä syystä laihduttamisen onnistumisprosentti on huono, ja suurin osa paljon painoaan pudottavista saa kilonsa takaisin. Laihduttaminen voi olla myös pakkomielteenomaista ja aiheuttaa jatkuvaa syyllisyyttä ja epäonnistumisen tunnetta. Laihduttaminen voi laukaista myös syömishäiriön. Kaikki, jotka laihduttavat eivät sairastu syömishäiriöön, mutta riskeistä on hyvä olla tietoinen. Laihduttaminen ei kuulu lapsille eikä nuorille. Ei oikein aikuisillekaan. Hyvinvointi sen sijaan kuuluu kaikille. Paino ja laihuus eivät ole ensisijaisia terveiden elintapojen mittareita. Hyvä olo ja hyvä mieli, jaksaminen sekä muut kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista kertovat “mittarit” kertovat terveydestä enemmän.

Kansainvälisen Älä laihduta -päivän tarkoituksena on herätellä ihmisiä kyseenalaistamaan laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja pakkomielteitä. Toivomme, että edes yhtenä päivänä vuodessa jokainen voi ja saa hyväksyä kehonsa sellaisena kuin se on. – Ei ole olemassa yhtä oikeaa kehonmuotoa ylitse muiden.

Älä laihduta -päivänä keskustellaan hyvinvoinnista ja terveydestä, joiden lähtökohtana ja päämääränä ei ole laihtuminen. Älä laihduta -päivä viestii, että ihminen voi elää terveellisesti ja olla terve koosta riippumatta. Älä laihduta -päivänä julistetaan painorauha (Painorauhan julistus PDF:nä). Älä laihduta -päivänä muistetaan myös syömishäiriöön sairastuneita.

***

Kansainvälisen Älä laihduta -päivän (International No Diet Day) perustaja on Mary Evans Young, jolla on omakohtainen kokemus syömishäiriöstä. Young johtaa Diet breakers -nimistä ryhmittymää Briteissä. Älä laihduta-päivän symbolina on vaaleansininen nauha.
Älä laihduta -päivä järjestettiin ensimmäisen kerran 1992. Suomessa Älä laihduta -päivän on lanseerannut Lounais-Suomen syömishäiriöperheet ry, joka kampanjoi asian puolesta ensimmäistä kertaa vuonna 2008. Valtakunnallisena päivää on vietetty vuodesta 2010.

Älä laihduta – päivän teesit

  1. Jokainen voi ja saa hyväksyä kehonsa sellaisena kuin se on

• Ei ole olemassa yhtä oikeaa kehon muotoa ylitse muiden.

2. Ihminen voi elää terveellisesti ja olla terve riippumatta siitä, minkä kokoinen on

• Laihduttamisen sijaan kaiken kokoisia ihmisiä tulisi kannustaa terveeseen ruoka-, liikunta- ja kehosuhteeseen. Kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin näkökulmasta laihduttaminen on koosta riippumatta yleensä kannattamatonta.

3. Moni elää näennäisesti terveellistä elämää

• Moni rajoittaa terveellisyyden nimissä tarpeettomasti ruokavalintojaan tai harrastaa tarpeettoman paljon liikuntaa. Ihminen voi olla fyysisesti täysin terve, mutta voida samalla henkisesti todella huonosti.

4. Laihduttamiseen liittyy riskejä

• Ylipainon tiedetään olevan monen sairauden riskitekijä, mutta myös laihduttamiseen liittyy riskejä. Itse asiassa tutkimusten mukaan painonhallinnassa onnistuvat todennäköisimmin ne, jotka eivät laihduta. Jos terveydentila edellyttää painonpudotusta, jatkuvan laihduttelun ja vaa’an tuijottamisen sijaan tulee keskittyä riittävään ja täysipainoiseen syömiseen sekä iloa tuottavaan liikuntaan. 

RUOKARAUHA SAA JA SEN PITÄÄ KUULUA KAIKILLE!

Jokainen syömishäiriöstä toipuva tai toipunut tietää, miltä tuntuu, kun sairaat ajatukset pistäytyvät kylään varoittamatta ennakkoon. Yleensä ne ilmaantuvat ajatustesi ovelle juuri sellaisessa vaiheessa toipumisprosessia, jossa luulet jo selättäneesi sairauden. Näissä tilanteissa on tärkeä jatkaa uskomista siihen, että olet selättänyt sairauden ja ajatukset ovat vain käymässä täällä. Toipuva mieli osaa erottaa, koska sairaus puhuu eikä lähde käytännössä toteuttamaan pakonomaisia ja tuhoisia, moittivia ja rankaisevia ajatuksia. Syömishäiriön hämärtämä mieli ei pysty erottelemaan ja tunnistamaan niitä, vaan toteuttaa konemaisesti itseään.

Toipuva tai sairaudesta tervehtynyt on herkkä seuraamaan omaa toimintaansa. Itse syyllistyn patologisoimaan omaa toimintaani, sillä minä olen tottunut näkemään itseni oireena. Eri hoitoprosessin vaiheissa täytyykin suhtautua sairastavaan hieman epäillen, sillä syömishäiriöinen ihminen on selitysten ja höynäyttämisen mestari. Akuutissa vaiheessa tuo epäilys on sairastavan pelastus ja takaa ravitsemustilan korjaantumisen hoitoon päästyä. Ongelmallista on, että tilanteen rauhoituttua sairastunut saa usein samaa kohtelua kuin alussa. Meitä epäillään edelleen ja siitä alkaa vakuuttelun kierre. Epävarmuus, epäluottamus itseensä ja muihin ihmisiin ja itsensä aliarviointi ovat hyvin tyypillisiä syitä sairastumiseen. Edellä kuvattu suhtautumistapa on osittain haitallinen toipumisen kannalta, sillä sairastunut alkaa epäillä itseään vielä enemmän ja luottamus omaan arviointikykyyn ei ainakaan kohennu. Minäkin aloin vakuutella, että sairaus minussa ei muussaa perunaa kastikeruokien kanssa, vaan kotonamme on aina tehty niin. Istuin joka kerta poliklinikalla käydessäni odotusaulan tuoliin, sillä tiesin, että seisominen tulkittaisiin oireeksi. Yritin kasvaa pois sairaasta maailmasta, mutta oletukset siitä, miten minut nähdään, ylläpitivät minua kiinni sairaan statuksessa. Todellisuudessa moni sairaaksi toimintamalliksi määritelty asia on hyväksyttävää terveemmille ihmisille. Heidän ei tarvitse selittää, miksi kieltäytyä tarjotusta ruoasta, laihduttavat ketjussa tai heille sallitaan sairaalloinen urheileminen ja mahdollisesti vielä taputellaan olalle hyvästä itsekurista. Syömishäiriön läpikäynyt ärsyyntyy ja provosoituu helposti tilanteesta. Toisaalta on ajateltava niin, että meille voi kehittyä armollisempi, sallivampi ja terveempi tapa suhtautua itseemme. Meille myös muodostuu keinoja käsitellä asioita terveemmillä keinoilla, sillä jotain ihminen pakoilee ripustautuessaan ulkoisiin seikkoihin ja kontrolloidessaan elämäänsä.

Olen kuvittanut itselleni vertauskuvan sairaiden ajatusten kohtaamisesta toipumisvaiheessa. Seison linja-autopysäkillä. Linja-auto olkoon vertauskuva syömishäiriöiselle maailmalle ja päässäni poukkoileville ajatuksille. Ennen seisoin pysäkillä odottaen linjuria. Se kaahasi luokseni ahdistavassa tilanteessa, heilautin kättäni pysähdyksen ja hyväksymisen merkiksi. Astuin vastustelematta sisään sairaaseen maailmaan. Kanssamatkustajat olivat niitä ajatuksia ja ympäristöstä tehtyjä havaintoja sekä tulkintoja, jotka tukivat sairastuneen mieleni toimintaa. Minulla oli hyvä olla siinä hetkessä ja nauttia kyydistä. Kerrankin minut hyväksyttiin sellaisenaan! Nykyään en vielä välty kohtaamasta samaista linja-autoa riittämättömyyden iskiessä minuun. Tällä kertaa en kuitenkaan nouse kyytiin, sillä tiedän myötätunnon ja armollisuuden linjojen olevan tulossa kohdalleni. Sairaat ajatukset siis tulevat yhä, mutta ajavat ohi enkä minä ryhdy käytännössä toteuttamaan niitä. Tiedän kuitenkin, että tulee sekin päivä, jolloin minun ei tarvitse käydä tätä taistoa ja ajatusten käsirysyä pysäkillä. Jokainen toipuva joutuu käymään tilinteon sairauden kanssa, jotta voi luopua siitä selviytymiskeinona. Se on pelastanut meidät ehkä aikaisemmin ja kornia kyllä, auttanut selviytymään tähän hetkeen. Nyt tiedämme, että sairaudesta ei ole koko elämää kannattelevaksi pelastusrenkaaksi ja voimme löytää jatkossa kestävämmän ratkaisun selviytyäksemme. Kyse ei ole nopeuskilpailusta, vaan uskaltautumisesta ja luottamuksen rakentamisesta omaa riittävyyttä kohtaan.

– Emmi-Juulia