Ote päiväkirjasta kesältä:

Mä elän kesää, jossa käyn uimassa silloin kun tekee mieli, enkä silloin kun kukaan ei ole näkemässä mun vartaloa.

“Nyt elän arkea, jossa syömishäiriö ei näy, sillä sitä ei enää ole. Mä en enää sairasta bulimiaa. Syön yhä itseni usein liian täyteen, sillä en osaa kuunnella kehon signaaleja, luontaisia viestejä ja ilmaisia vihjeitä kaikessa rauhassa. Hampaasta on vastikään lähtenyt irti suuri paikka vuosien oksentamisen seurauksena. Vessanpöntöllä istuessani mä en koe kiiltävästä kaapinovesta kuvastuvaa vatsamakkaraa omakseni, palaksi omaa kehoani. Suuressa stressissä oon yhä painanut veitsen käsivartta vasten niin, että sattuu, sillä vielä en osaa puuttua ajoissa. Kaipaan kipeästi hyväksyntää ja ehdotonta rakkautta muilta ihmisiltä, ja mun on hankala sallia niitä itselleni. Syömishäiriön jäljet näkyvät yhä ja vielä varmaan pitkään, mutta mä en enää oo sairas.

Elän arkea, jossa en päivittäin ahmi itseäni niin täyteen, etten pysty seisomaan suorassa tai hengittämään kivuttomasti. Jossa Tupla-patukasta syön palan, mutta saatan unohtaa toisen puolen laukun pohjalle. Mä en enää päätä päivää huokaisemalla inhoten peilikuvalleni “saatanan läski”. Kesälomalla onnellisesti unohdan laskea laihdutukseen jäljellä olevia päiviä. Elän elämää, jossa kaikki rahat eivät valu ruokana ensin ruokatorvesta ja sitten vessanpöntöstä alas, vaan voin ostaa niillä mekon, jossa uskallan tuntea oloni kauniiksi. Mä elän kesää, jossa käyn uimassa silloin kun tekee mieli, enkä silloin kun kukaan ei ole näkemässä mun vartaloa. Jossa heittäydyn kellumaan satamasta lähteneen laivan aaltoihin ja tunnen olevani elossa.

Vitun sama, vaikka tulevaisuus vielä heittelis paskaa naamalle ja tois tullessaan uusia syömishäiriöitä. Mä en murehdi sitä nyt, sillä mulla on muuta ajateltavaa. Viimeinkin mun aivoissa on tilaa uudelle, uusille unelmille ja varovaisille haaveille. Niitä mä haluan ajatella.”