Tämä on toinen blogikirjoitukseni, jossa käsittelen omakohtaisesti anoreksiasta toipumiseeni vaikuttavia tekijöitä ja sitä, miten kymmenen vuoden sairastamisen jälkeen elän sovussa itseni kanssa. Tekstini pohjautuu aiempaan kirjoittamaani blogikirjoitukseen. Alkuun sivuan jonkin verran osasto-kokemustani, johon ensimmäinen blogikirjoitukseni loppui.
Olin 14-vuotias viettäessäni sairaalahoidossa yhtäjaksoisesti 9 kuukautta eristyksissä ulkopuolisesta elämästäni. Koen, etten ole sitä ajanjaksoa rehellisesti sanottuna kunnolla edelleenkään ymmärtänyt tai täysin sisäistänyt itse. Muistan alkuun pelon täysin tuntemattomasta. Lohduttoman pelon siitä, etten osaa tai halua syödä. En kokenut pystyväni antamaan ohjia muiden käsiin, sillä eivät he voisi ikinä ymmärtää miltä minusta tuntuu. Kuvaisin oloani pakokauhuksi, en tiennyt miten päästä siitä umpikujasta ehjin nahoin pois. Pelkäsin.

Uusi ruokatarjotin, täynnä ruokaa. Tuntui, etten pysty syödä haarukallistakaan, oli niin paha olo fyysisesti jokaisen haarukallisen jälkeen. Henkinen puoleni oli tässä vaiheessa tyystin hiljaa, se ei ymmärtänyt yhtään mitä tapahtuu. Muistan selvästi loputtoman, viikkoja kestävän ummetuksen. Joka ikinen hetki istuessani paikallani tuntui kuin kurkustani tulisi kuukauden ruoat ylös. Kuin ne eivät enää yksinkertaisesti mahtuisi elimistööni. Aina uudesta ruokailutilanteesta ”selvinneenä” katsoin jo kauhulla kelloa, joka muistutti alle tunnin päästä vuorossa olevaa seuravaa syömistilannetta. Ahdistus ei ehtinyt lieventyä hetkeksikään. Se toistui, toistui toistumistaan. Sumensi ajantajuni ja päivät täysin. Ei sitä tunnetta osaa kunnolla kuvata, se oli nöyryytyksen ja turtuneisuuden sekamelskaa loppupeleissä. Mieleni ei ollut mukana ymmärtämässä mistä siinä oli kysymys, ahdistus oli niin valtavan lamaannuttavaa.

Ei kukaan muu kuin syömishäiriöstä kärsinyt voi ymmärtää sitä turvattomuuden tunnetta, kun edessäsi on ruokaa jota pelkäät laittaa suuhusi. Se on puristava, pakokauhun ja hätäännyksen täyttämä fyysinen olotila. On oltava muukin keino. Vaan kun ei ole. Tiesin sen, että ellen syö, en pääse kotiin. Tai vaihtoehtoisesti vietän hoidossa seuraavat 4 vuotta, kunnes olen joko jo räjähtänyt liitoksistani tai täyttänyt 18-vuotta. Muistan kun hoitaja tuijottaa minua käydessäni wc:ssä tai pesulla, kylmä viima oven ollessa auki tuntui vasten ihoa, vaikka olin kuumassa suihkussa.
Tyydyin osaani potilaana, ajattelin että tämä on kestettävä. Olin sisältä hauras kuin höyhen. Koin, että hoidossani tärkeintä oli syömisteni tarkkailu. Sekä sen 4 kuukautta tiputtaa letkun kautta ruokaa elimistööni syömisen ohella, jotta painoni nousee. Turvottaa minut niin pinkeäksi, että saatan räjähtää. Minulla oli tunne, että kukaan ei ymmärrä tilanteeni todellista laitaa, enkä enää ymmärrä itsekään. Minua ei uskota.

Huijasinhan minä silti ruokailutilanteissa, en sitä kiellä. Tein varmaan kaikki muutkin kommervenkit, joita anorektikko osastohoidossa voi toteuttaa. Ne kuuluivat sairauteni keinoihin käsitellä sitä valtavaa ahdistusta painoni noustessa, johon en saanut mitään ymmärrystä. Lähetin joskus myös kavereideni mukana vierailujen aikana piilostani roskapusseja, että he veisivät ne ja haisevat ruoantähteet ulos kun en itse voinut. Pyysin myös tuomaan minulle suklaata ja karkkeja, annoin kavereilleni rahaa sitä varten. Makeiset saivat minut joitain kertoja edes hieman paremmalle mielelle silloin, kun yritin illalla saada unta. Maraboun minttukrokantti-suklaa saa edelleen mieleeni palaamaan aina osasto-ajan.

Muistan hyvin elävästi erään punnitustilanteen oltuani jo yli puoli vuotta osastolla. Havahduin painoni olevan jo aivan absurdin suuri. Se oli reippaasti yli kymmenen kiloa ylempi kuin se paino, jollaisena joskus olin ajatellut olevani lihava. Enemmän kuin olin ikinä eläessäni painanut. Ajattelin, että kunhan täältä kotiin pääsen, ”riisun tämän läskipuvun päältäni”. Siihen asti on vain kärsittävä.

Tiedän, että sairaalahoito pelasti henkeni. Silloin se oli ainoa mahdollisuus jonka turvin sain uuden pohjan askeleilleni. Tahdon silti kyseenalaistaa tapaa, jolla minua hoidettiin. Ymmärrystä syömishäiriöni hoitoon ei mielestäni ollut tarpeeksi. Ei riittävää ymmärrystä itse syömishäiriöön. Keskityttiin enemmänkin keskivaikean masennuksen hoitoon, sekä siinä ohella BMI:n normalisointiin ja äärimmäisen tarkkaan ruokamäärien tarkkailuun. Tällä hetkellä on sinänsä huvittavaa ollut huomata, että terveenä ja hyvinvoivana naisihmisenä painoni on asettunut niihin lukemiin, jollaisena olisin BMI:n mukaan alarajan kriittisessä tuntumassa. Yksilöllistä siis lopulta mihin se itse paino ”asettuu” kyseisen taulukkoasteikon mukaan. Saan kyseenalaistaa sitä.

Sairaalasta päästyäni toukokuun loppupuolella, pidin kuherruskesän ulkomaailman kanssa. Se oli henkisen oloni kannalta lohduton kesä, värinä kuvaan sitä harmaan eri sävyillä. Oli vieläkin niin paha olla, ellei jopa pahempi kuin ennen sairaalaan menoa. Minua oltiin lihotettu 9 kuukautta ja nyt päästetään ihmisten ilmoille. Olin lihavampi kuin koskaan ennen. Mietin monta kertaa, että mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni sen ulkonäön ja sisäisen kärsimyksen. Se, että olin laihduttanut niin tämänkö saan rangaistukseksi? Käykö kaikille sairastuneille näin? Olenko minä ainoa, jolle tehdään näin? Eikä kukaan näyttänyt ymmärtävän, että anoreksia oli edelleen päässäni. Usein tuolloin tuli olo, että nyt kun olen normaalipainoinen ja kotona, niin olisin muiden mielestä täysin terve. Itsestäni tuntui koko ajan, että olin kipeämpi kuin aiemmin ja olo oli aivan sietämätön. Esitin taas kerran, että kyllä minä pärjään, kunhan saan kontrollin takaisin ja pahan olon lievittymään. Samoin keinoin joihin olin tottunut. Vain minä itse.

Suoritin peruskoulun loppuun. Aloitin ensimmäisen ammattikouluni ja elin ”normaalia elämää”. Sairastin edelleen. Mitkään käytösmallini eivät olleet sairaalahoidosta kotiin päästyäni muuttuneet. Jatkoin niin sanotusti vanhoja tuttuja tapojani kotona, niihin oli helppo turvautua ahdistuksen ollessa aivan valtava. Se toi itselleni turvaa kestää turvonnut ulkomuotoni. Minua vahdittiin lopulta ammattikoulun ruokailutilanteissa, kun vanhempani oli kouluun yhteydessä. Paino laski hyvää vauhtia. Minulla oli uhka joutua osastolle uudestaan 17-vuotiaana, kun olin pudottanut painoni taas lukemaan jota pidettiin hälyttävänä. Muistan sen olleen kesä-aikaa kun sovimme hoitopalaverissa, että syön tietyn määrän kotona ja painoni ei saa enää laskea grammaakaan. Olin päättänyt, että osastolle en enää ikinä tule päätymään. Tällöin ensimmäisen kerran muistan ajatelleeni, että selviän tästä kyllä, kunhan saan tarpeeksi aikaa kokemani ja ajatusteni läpikäymiseen.

Valmistuin ammattikoulusta ollessani 19-vuotias ja elin kaikinpuolin ulkopuolisen silmin tavallista nuoren naisen elämää. Minulla oli silti huono olla kehossani ja muistan identiteettikriisin jota koin. Koin samoja tunteita kuin jo lapsena; ”Kuka minä olen? Mitä minulta vaaditaan tässä elämässä?” Pääsin töihin, jossa olinkin yhtäjaksoisesti 2,5 vuotta. Muutin pois kotoa ollessani 19-20-vuotias. Itsenäistyin. Se oli varmasti vanhemmilleni tietynlainen uuden ajanjakson alku, sillä ei kukaan voinut tietää mitä siitä seuraa.

Ensimmäiset kuukaudet asuessani yksin olivat luksusta. Ihan senkin vuoksi, että sain olla omissa ajatuksissani. Minä ja minun boheemi mieleni. Hyvin nopeasti itselleni kuitenkin selvisi, että vaikka kaikki muut kotityöt hoidin täydellisesti, niin syöminen oli ylitsepääsemättömän vaikeaa. Olin kai naivisti ajatellut, että se olisi jotenkin yksin ollessa helpompaa. Osaisin sen kyllä, kunhan saan olla ”rauhassa” ja välttäisin jatkuvat kyselyt syömisestä, sekä tuijottavat katseet. Heräsin nopeasti todellisuuteen. Yksin ollessani omien ajatusteni kanssa tilanne vain konkretisoitui paremmin itselleni. Söin vain iltaisin, jotta ahdistus ei iskisi päivisin kun olen menossa. Näin pystyin hyvin sivuuttamaan ruokaan liittyvät ajatukseni. Aloin tuntea vähitellen häpeää työelämässä siitä, etten osaa syödä. Aina samat turva”ruoat”, joita syödessä koin itseni edes hitusen lähemmäs normaalia ihmistä. Tunsin olevani outo. Alkoi sisäisesti turhauttaa, että miksi minulla pitää olla tällainen ongelma. Ajatuksen tasolla häpesin sairauttani.

Muistan niin monet kerrat miten kävelin tahdonvoimalla keittiöni ja olohuoneeni väliä. Olin päättänyt syödä ennen iltaa jotain mahdollisimman helppoa, mutta oikeasti täyttävää ruokaa. Itselleni siis normaali arkiruoka oli kymmenen vuotta täysi kirosana. Saatoin jatkaa keittiön ja olohuoneen välillä kävelyä ja yrittämistä kolmekin tuntia yhteen menoon, mutten saanut itseäni syömään. Se epäonnistuminen mikä niinä hetkinä valtasi mieleni oli aivan hirveää. Turhautti äärettömän paljon.

Saatoin itkeä vuolaasti yksin sitä, että miksi olen tällainen. Saatoin soittaa äidilleni monta kertaa illassa. Kesken työvuoron, tai hänen omien menojensa. Milloin minkäkin asian takia; välillä pelkäsin sydämeni pysähtyvän ja välillä kysyin olenko syönyt hänen mielestään liikaa. Muistan juosseeni terveyskeskuksessa ja ekg:ssa, koska olin niin huolissani että sydämeni saattaa pysähtyä hetkenä minä hyvänsä. Purin pahaa oloani ja turhautumistani milloin äitiini, milloin kylässä käyvään isoäitiini. Olin täynnä puhdasta raivoa, mutten tiennyt mistä se johtuu. Muistan ajatelleeni päivittäin, miksi minussa on tällainen vika etten osaa niin normaalia asiaa kuin syöminen.

Muistan että esimerkiksi vanhemmilleni ”näyttäminen”, ettei minusta tarvitse kantaa huolta, oli yksi ensimmäisiä keinoja kun aloin totuttautua normaaliin syömiseen pinttyneiden rituaalieni sijaan. En näyttänyt heille lopulta valtavaa ahdistustani, vaan kaivoin sen sisäisen jääräpääni esille. Huomasin, että saatoin kehua ”Katsokaa nyt, söin kaiken”. Ja voi sitä ahdistuksen määrää kun pääsin yksin takaisin kotiin. Otin myös hyödyn pakollisista sukulaismenoista ja juhlista, joissa oli syömistilanteita edessä. Silloin olin yksin muiden joukossa, eikä kukaan kuitenkaan kehtaisi isossa porukassa keskittyä kyselemään minun asioitani. Tottakai toinen ajatukseni oli, että välttäisin tilanteet keinolla millä hyvänsä. Aloin kyseenalaistaa sitä, että miksi minun pitäisi jättäytyä sosiaalisista tilanteista syömisongelmani vuoksi.

Harjoittelin viikottain itsekseni syömistilanteita ja ruokiin tutustumista kotona. Yksi suurimpia onnistumisen hetkiäni oli, kun söin ensimmäistä kertaa vuosikausiin jotain ennen kuin lähdin asioille kaupungille. Se tunne, kun mitään pahaa ei tapahtunut ja kukaan ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota kävellessäni kadulla. Itse kun olin paniikkikohtauksen partaalla. Ymmärsin silloin, että voin ehkä syödä ennen töihin menoakin jotain. Näin pienin askelin aloin testaamaan itseäni, altistin itseäni tilanteisiin joita pelkäsin kuollakseni. Tottakai sattui kymmeniä niitäkin päiviä, kun syöminen oli aivan minimissä ahdistuksen ollessa jäävuoren kokoinen. Ajattelin aina, että olen sentään hengissä, että seuraavana päivänä taas annan itselleni mahdollisuuden yrittää.
Muistan ajatelleeni monesti noina aikoina, että esimerkiksi kavereiden edessä syöminen ei silti tulisi ikinä kuuloonkaan. Miltä se näyttäisi, jos nyt yhtäkkiä söisinkin heidän edessään? He kohtaisivat minut kun syön ja unohtaisivat sen ”todellisen minäni”. Ajattelisivat, että olen normaali ja osaankin syödä, että minulla on kaikki hyvin. En tuolloin vielä ymmärtänyt, miten vahvasti anoreksia vielä vaikutti tuohon näkemykseen. Se yritti pitää todellista minääni piilossa heiltä.

Kuinkahan monta kertaa olen vuosien aikana kironnut sairauttani? Kuinka monta kertaa olen turvonnein itkuisin silmin katsonut itseäni peilin kautta silmiin ja kysynyt ”Miksen vain osaa syödä?” Paras ja vahvin keinoni oli parantumisessa selvästi se, että aloin kyseenalaistaa omaa käyttäytymistäni. Miksi en saa? Miksen muka voisi? Minkä takia minun pitäisi tehdä näin, kun voisin tehdä sen kuten muut? Lopulta sanoin jollekin tutulleni sivulauseessa, että olen äärettömän kyllästynyt tähän sairauteen. Niin totaalisen kyllästynyt. Heräsin siinä tilanteessa itsekin sanoihini, että taidan kyllä todellakin olla.
Tie toipumisessa on näin jälkeenpäin ajateltunani ollut hyvin, hyvin pitkä. Se on ollut turhauttavan hidastempoinen. Itselläni on verissä pohjalaista sisukkuutta, sekä tahdonvoimani on suuri jos osaan sen kohdentaa itseäni kiinnostaviin asioihin. Aloin lopulta kiinnostua itsestäni eritavalla kuin koskaan ennen. En ajatellut enää, että mitä muut ajattelisivat. Miksi edes heitä kiinnostaisi minä ja minun syömisongelmani? Noloahan se ennemminkin on. Aloin olemaan, kuten itse sitä kutsun, Terveen itsekäs. Se itsekäs anoreksiaminäni sai aivan uuden käänteen. Aloin tehdä asioita itseni hyväksi.

Vaikka itseni arvostamisen ja itsestäni huolehtimisen vahvistaminen on vienyt monta vuotta, on se ollut kaiken sen itkun ja epätoivon arvoista. Olen itsestäni äärimmäisen ylpeä, että olen kyennyt muuttamaan kokemukseni voimavaroikseni. Olen käsitellyt asioita, tunteita ja ajatuksia itse ja yhdessä. Olen kertonut avoimesti miltä minusta tuntuu, kyseenalaistanut läheisilleni käyttäytymistäni ja saanut näin tukea muutoksen tiellä. Muutun edelleen koko ajan. Ihmiset kasvavat kokemusten kautta. En ole kokonaan toipunut, enkä määrittele mitään toipumisasteikkoa itseni kanssa. Riittää, että saan elää elämääni ilman että käyttäydyn itselleni haitallisesti. Tiedän, että anoreksia tulee pysymään mielessäni aina; Miksei pysyisi? Se on osa minua. Sen luomat mielikuvat itsestäni sekä opitut käyttäytymismallit eivät vain enää estä minua elämässäni. Se ei pidä minua otteessaan. Onko hassua ilmaista, että anoreksia on nyt minun otteessani? En ajattele sairauttani joka päivä, se ei estä minua elämäni valinnoissa.

Nyt koen, että olen se ihminen joka sisimmältäni olen aina ollutkin. Olen saanut tuotua itseni ulkoisesti tähän elämään käsiksi. Sisäinen minäni on saanut varmuuden itsensä suhteen. Olen ihan hyvä tyyppi, hauska ja herkkä. Olen tietoinen omista vahvuuksistani, sekä heikkouksistani. Nyt on aidosti hyvä olla, olen onnellinen. Elämällä on paljon annettavaa. Olen äärimmäisen kiitollinen että saan tarttua sen tuomiin haasteisiin ja kokemuksiin. Nyt vain osaan suhtautua muutoksiin ja asioihin itselleni suopealla tavalla ja avoimin mielin. Osaan nauttia asioista, pienistäkin arjen käänteistä. Positiivinen ajattelu ja turhan sressaamisen lopettaminen ovat isoja tekijöitä. Minulla on kaksi ammattitutkintoa, sekä opiskelen tällä hetkellä toista vuotta Ammattikorkeakoulussa. Elän tiellä, joka on ollut aina unelmani. En olisi pystynyt tähän ilman omaa sinnikkyyttäni, enkä suoraan sanottuna olisi täysi-ikäisyyden kynnyksellä eläissäni uskonut kirjoittavani näitä sanoja.

Sairaus on opettanut minulle taidon arvostaa itseäni, pitämään itsestäni. Luotan itseeni ja kykyihini, ei kukaan tiedä mikä minulle on parhaaksi ellen minä itse. Kolme isoa asiaa, joita toivon jokaisen toipuvan kohtaavan muutosten tiellään ovat; Puhuminen, läheisten ymmärrys ja periksiantamattomuus.
Tänä päivänä minä olen itseni näköinen, niin sisältä – kuin ulkoa.

Anna

Kirjoitan SYLI:n blogiin kahteen otteeseen, joista ensimmäinen merkintäni pohjautuu omaan sairauskokemukseeni. Kirjoitan siitä, mitkä asiat siihen ovat oman kokemani mukaan vaikuttaneet ja miten sairauskäyttäytyminen itselläni näkyi. Toisessa blogikirjoituksessani aion puolestani kertoa toipumiseeni vaikuttavista tekijöistä, sekä elämästä ilman syömishäiriön valtaa.
Teksti on ainoastaan omaa ajatustyötäni, jonka olen tuonut sanoin paperille.

Varhaisin muisto jonka olen yhdistänyt syömishäiriöni alkuaikoihin, tai yksi niistä monista kymmenistä pienistä paloista, joka on muovannut sairauden ympärilleni, oli kun olin n. 8-vuotias. Silloinen hyvä kaverini oli itseäni 10 cm lyhyempi, ja kävimme vaa’alla hänen kotonaan. Lapsenomaisesti, ihan vain huvin vuoksi ilman sen suurempaa ideaa, että miksi ei. Muistan kaverini säikähtäneen yli 10 kilon painoeroamme. Säikähdin itsekin. Hävetti. En ikinä unohda sitä tilaa, tilannetta, hetkeä enkä sitä tunnettani. Tunsin kömpelyyden, tunsin olevani liikaa. Tunsin olevani jotain mitä en kokenut olevani. Oransseissa sortseissani, pieni tyttö. Olisinpa tiennyt, minkä helvetin edessä vasta seisoin. Olisinpa tiennyt jotain intuitiosta jota huhuilla, kunpa vain joku olisi halannut ja sanonut että kyseinen painoero on aivan normaali yli 10 cm:n pituuserolla. Olin vasta lapsi. Ja kaverini vieressä kauhisteli, miten voin painaa niin paljon.
Minulla oli kaikin puolin turvallinen ja lämmin lapsuus. Ihana pikkuveli, ilman häntä olisin vain puolikas. Välittävät isovanhemmat, joista ei pahaa sanottavaa tai huonoja muistoja, pelkkiä lämpöisiä ja pullantuoksuisia ajatuksia nousee pintaan. Omat vanhemmat ovat esikuviani, molemmat aivan omilla tahoillaan ja luonteillaan. He ovat opeillaan ja elämänohjeillaan antaneet minulle periksiantamattomuuden luonnetta. Sitä luonnetta sain isosti kiittää loppuviimein siinä vaiheessa, kun aloin toipua anoreksiasta ja kaivaa sisältäni kadonnutta itseäni esiin.

Luonteeltani lapsesta asti olen ollut tunnollinen, herkkä, luotettava ja rauhallinen. Ehkä jopa pidättyväinen ja tarkkaileva. En tiedä miten tunsin silti oloni usein lapsena ja nuorena arvottomaksi, tuntui kuin olisin vanha sielu nuoressa ruumiissa. Pidin jopa ihmisiä välillä tyhminä, ajatuksissani saatoin arvioida jonkun aikuisen käytöstä ja tehdä hänestä analysoivat mielipiteeni pienessä päässäni. Ajattelin paljon, ja ajattelen yhä. Ajatuksissani lapsena hain paikkaani, hain vastausta tiedostamattani siihen, että kuka minä olen, mitä minun pitää tehdä? Mitä minulta vaaditaan?
Muistan väsymyksen. Hiljaa hiipuvat ilon tunteet. Piti teeskennellä, että oli kivaa, minullahan pitäisi olla kaikki hyvin. Niin muut ajattelevat. Sisältä olin kuitenkin aivan turta. Imin itseeni kohdistuneet huomiot kuin sieni. Olin tehnyt sitä jonkin aikaa, hiipien. Ajatuksissani itseeni kohdistuneet muiden ajatukset ja mielipiteet muokkaantuivat vähitellen ja kierosti itseäni vastaan. Itseni kohdalla anoreksian ajatusmaailman noidankehä syntyi niin hitaasti ja varmasti, että ennen kuin huomasinkaan – tai kukaan muu huomasi, olin niin kovassa otteessa, ettei siitä tunnollisesta ja hyvää tahtovasta tytöstä ollut kuin rippeet jäljellä.
Aloin tuntemaan väsymyksen lisäksi ahdistusta, en osannut pukea sitä silloin sanoiksi. Se oli puristava tunne rinnassa, siihen tottui viikkojen jälkeen ja lopulta turruin siihenkin. Ruokahalu oli ollut jo pitkään mennyttä, en vieläkään edes muista miltä oikeanlainen ruokahalu tuntuu. Se katosi ala-ja yläasteen vaihteessa. Muistan heittäneeni ala-asteella ruokaa roskiin tai kavereiden lautaselle. Ei vain maistunut, ei maistu vieläkään, jos on paha olla. Näen joskus vieläkin unia ala-asteen ruokalasta.
Ainoa oikea hyvänolon tunne syntyi ainoastaan lopulta syömättömyydestä, kun konkreettisesti tunsin sen, että pystyin hallita edes jotain. Olin jossain hyvä, oikein taitava, jossain josta voin saada myös mahdollisia näkyviä tuloksia aikaan. Pienet palaset ruoan, syömättömyyden, ulkonäön ja itsekriittisyyden rajamailla saivat aikaan Ahaa-elämyksen jostain “paremmasta”. Eli sen kuuluisan; ”Jos olisin laihempi, elämäni voisi taas tuntua mielekkäältä ja kaikki olisi hyvin”.

Ylä-asteella en mennyt enää ruokalaan.

Olen itse sitä mieltä, että anoreksiani kehittyi niin hiljaisin askelin, hitaasti hiipien. Ennen kuin kukaan huomasi mistä todellakaan on kysymys, olin jo sairastanut pitkään. Enkä itsekään sitä vielä siinä vaiheessa huomannut. Vaikka totuus tilanteestani oli aivan käsin kosketeltavissa, en osannut kuvitellakaan, että se vuosia muovaamani käyttäytyminen olisi muka jonkinlainen ongelma. Päinvastoin, tunsin jossain olevani taitava, oikea kettu. Eikä kukaan kuitenkaan ymmärtäisi minua, kun minulla on tämä “oma juttuni”. Oli ollut jo vuoden päivät, ilman että siihen oli kiinnitetty huomiota. Tunsin tekeväni koko ajan aivan oikein.
Päinvastoin todellista luonnettani, anoreksiaminäni oli luonut minusta kaikkea muuta kuin sen joka todellisuudessa olin. Valehtelin päivittäin, huomaamatta tilanteessa mitään ongelmaa, vanhemmilleni ja isovanhemmilleni, valehtelin ystävilleni. Elin omassa ja omasta mielestäni aivan tavanomaisessa ja hyvässä käytösmallissani, jossa kaikki oli mielestäni vallan mainiosti. Koska pääasiahan oli, että syön mahdollisimman vähän tai olen täysin syömättä. Minulla kun oli tämä oma juttuni, jossa en vain voinut syödä niin kuin “normaalit” ihmiset. Minulla oli aivan omat säännöt.

Ennen kaikkea surullista on huomata, miten eniten valehtelin tuolloin itselleni.

Olin kadottanut itseni. Elin ajatuksissa, jotka romuttivat hitaasti itseni omaa itseäni vastaan. Elin silti myös hyviä vietettyjä hetkiä, sen minkä jaksoin sosiaalisesti olla aktiivinen. Ne hetket siis jotka siltä ajalta muistan. Ympärilläni oli koko ajan normaalit toimintamallit perheeni ja ystävieni luomana, sekä vankat tukipilarit jotka antoivat kaiken mahdollisuuden pysyä elämässä kiinni. Olin vain niin syvässä suossa, yksin, joka vähitellen vei voimiani jaksaa. En nähnyt syytä muuttaa elämäni suuntaa, tai muuttaa valintojani. Koin, että teen aivan oikein näännyttäessä itseäni. Syömättömyyteni sai minut tuntemaan edes jotain.
Tunne siitä, että kaikki ovat minua vastaan, vaikka huoli minusta oli osana kaikkien läheisteni arkea ollut jo pitkään. Miten sellaista voi ymmärtää eläessä vanavedessä kanssani, kun en itsekään osannut ymmärtää tilanteeni olevan vakava?
Viimeinen kesäni, ennen 9 kk:n mittaista sairaalajaksoani, sisälsi hyviä muistoja ja hetkiä, joita ilman tuskin olisin puhdasta onnea tuntenut noina aikoina. Kiitän edelleen – aina yleensä tirahtavat kyyneleet silmissäni, että samat ystävät ja tutut, sekä koko perheeni mukaan lukien ovat edelleen osana elämääni jokainen tavallaan. En pysty ikinä sanoin kiittää tarpeeksi paljon saamastani tuesta ja välittämisestä, sekä mahdollistamisesta minua normaaliin arkielämään, kun olin huonoimmillani enkä lainkaan vastaanottavainen. Tärkeintä oli, että he jaksoivat silloin, kun minä en jaksanut. Uskon Karmaan, joten se olkoon heille kaikille isoin Kiitos. Ja se, että tässä minä olen kaikesta huolimatta edelleen.
Tuon kesän jälkeen, syyskuun 6. päivänä noustessani kylmissäni untuvapeiton, viltin ja paksun päiväpeittokasan alta, sanoin äidilleni, että; “Minä en äiti enää jaksa.” Seuraavana päivänä alkoi ensimmäiset hetket 13-vuotta kestäneellä tiellä, joka on tuonut itseni tähän päivään. Tie on ollut pitkä ja kivinen, mutta enää en pelkää.

Seuraavassa tekstissäni aion kirjoittaa siitä, että miten näen itse toipumiseeni vaikuttaneet tekijät, sekä mitkä asiat edesauttoivat jaksamistani taistellessani itseni takaisin kiinni elämään ja miten ihmeessä opin tuntemaan itseni.

Anna

Tänä keväänä meillä on muutamia uusia juttuja, joista yksi on Rentoutujat –ryhmä. Rentoutujat –ryhmä ei ole mikään kiinteä nippu tiettyä porukkaa vaan vaihteleva ryhmä, joka kokoontuu rentoilemaan, ottamaan rauhallisesti ja kokeilemaan erilaisia uusia juttuja. Rentoillu on maksutonta. Aikaisempaa kokemusta eri jutuista ei siis tarvitse olla, koska tämähän on vaan ihan kokeilua.

Kevään ensimmäisessä rentoilussa on menetelmänä kirjoittaminen ja ohjaajana on toiminnanohjaaja Sami Heimo. Se on lauantaina 4.3. klo 11.00 – 14.00.

Päivän aikana kirjoitellaan erilaisia pieniä harjoituksia; aforismeja, ajatelmia, täytetään puhekuplia, kirjoitetaan satu ja juhlapuhe itselle. Eli liikkeellä ei olla ryppyotsaisesti eikä yritetä tehdä täydellistä jälkeä vaan otetaan rennosti ja ollaan kirjoitellen.
Päivän aikana tutustutaan kahteen kirjoittamisen menetelmään; aamusivuihin ja dialogiin. Nämä ovat menetelmiä, jotka voi ottaa kuka tahansa käyttöön jos niin haluaa.
Aamusivujen idea on se, että aletaan kirjoittaa heti herättyä tekstiä, jonka ei ole tarkoituskaan olla johdonmukaista tai järkevää. Idea on kirjoittaa jatkuvasti eikä kynä saa pysähtyä. Kirjoittaminen jatkuu esimerkiksi kaksi sivua tai 10 minuuttia. Kirjoittamisen tuloksena on sekalainen ja vaikeasti ymmärrettävä teksti, josta ei tarvitsekaan olla mitään hyötyä kirjoittamisen jälkeen.
Dialogilla taasen tarkoitetaan keskustelua. Dialogissa kaksi kuvitteellista henkilöä käy keskustelua ja tarkoitus on saada kirjoitettua auki ajatuksia, käsityksiä ja mielipiteitä johonkin asiaan liittyen. Kirjoittamisen tuloksena on enemmän tai vähemmän ymmärrettävä (niin kuin kaikki keskustelut ovat!) keskustelu.

Kevään toisessa kokoontumisessa rentoillaan Improillen ja Runomuotokuvien äärellä. Improa tulee ohjaamaan Maria Hannonen, Runokuvia tulevat kirjoittamaan Veera Lehtola ja Salla Tuukkanen Kirjoittaja piiri Tapiirista. Ja se on lauantaina 11.3. klo 11.00 – 14.00.

Improvisaatio pitää sisällään vapaata liikettä, ääntä ja erilaisia pieniä harjoituksia. Vaikka improvisaatio onkin lähtöisin teatterista, tarkoitus ei ole esiintyä, näytellä tai tehdä esitystä. Pienissä harjoituksissa tavoitteena on olla läsnä hetkessä, uskaltaa antaa hetken viedä ja jopa heittäytyä. Harjoituksissa ei tehdä mitään ylivoimaista eikä vaarallista, jokainen saa osallistua juuri sen verran kuin tuntuu hyvältä ja turvalliselta.
Runomuotokuvat ovat hetkessä syntyviä runoja, joiden kohteena on yksittäinen ihminen. Runo kirjoitetaan Sinulle, henkilökohtaisesti ja huolella. Runoja ovat kirjoittamassa kirjailijat Veera Lehtola ja Salla Tuukkanen, jotka ovat kirjoittaneet muotokuvia erilaisissa ympäristöissä muun muassa kouluissa, päikkäreissä, vanhainkodeissa ja työpaikoilla.
Meille on tulossa hienoja hetkiä ja kohtaamisia, joissa sinäkin voit olla mukana! Ilmoittaudu Samille 2.3. mennessä, jotta tiedämme varata tarpeeksi kahvia, kyniä ja villasukkia!

Terveisin Sami