Jokainen syömishäiriöstä toipuva tai toipunut tietää, miltä tuntuu, kun sairaat ajatukset pistäytyvät kylään varoittamatta ennakkoon. Yleensä ne ilmaantuvat ajatustesi ovelle juuri sellaisessa vaiheessa toipumisprosessia, jossa luulet jo selättäneesi sairauden. Näissä tilanteissa on tärkeä jatkaa uskomista siihen, että olet selättänyt sairauden ja ajatukset ovat vain käymässä täällä. Toipuva mieli osaa erottaa, koska sairaus puhuu eikä lähde käytännössä toteuttamaan pakonomaisia ja tuhoisia, moittivia ja rankaisevia ajatuksia. Syömishäiriön hämärtämä mieli ei pysty erottelemaan ja tunnistamaan niitä, vaan toteuttaa konemaisesti itseään.

Toipuva tai sairaudesta tervehtynyt on herkkä seuraamaan omaa toimintaansa. Itse syyllistyn patologisoimaan omaa toimintaani, sillä minä olen tottunut näkemään itseni oireena. Eri hoitoprosessin vaiheissa täytyykin suhtautua sairastavaan hieman epäillen, sillä syömishäiriöinen ihminen on selitysten ja höynäyttämisen mestari. Akuutissa vaiheessa tuo epäilys on sairastavan pelastus ja takaa ravitsemustilan korjaantumisen hoitoon päästyä. Ongelmallista on, että tilanteen rauhoituttua sairastunut saa usein samaa kohtelua kuin alussa. Meitä epäillään edelleen ja siitä alkaa vakuuttelun kierre. Epävarmuus, epäluottamus itseensä ja muihin ihmisiin ja itsensä aliarviointi ovat hyvin tyypillisiä syitä sairastumiseen. Edellä kuvattu suhtautumistapa on osittain haitallinen toipumisen kannalta, sillä sairastunut alkaa epäillä itseään vielä enemmän ja luottamus omaan arviointikykyyn ei ainakaan kohennu. Minäkin aloin vakuutella, että sairaus minussa ei muussaa perunaa kastikeruokien kanssa, vaan kotonamme on aina tehty niin. Istuin joka kerta poliklinikalla käydessäni odotusaulan tuoliin, sillä tiesin, että seisominen tulkittaisiin oireeksi. Yritin kasvaa pois sairaasta maailmasta, mutta oletukset siitä, miten minut nähdään, ylläpitivät minua kiinni sairaan statuksessa. Todellisuudessa moni sairaaksi toimintamalliksi määritelty asia on hyväksyttävää terveemmille ihmisille. Heidän ei tarvitse selittää, miksi kieltäytyä tarjotusta ruoasta, laihduttavat ketjussa tai heille sallitaan sairaalloinen urheileminen ja mahdollisesti vielä taputellaan olalle hyvästä itsekurista. Syömishäiriön läpikäynyt ärsyyntyy ja provosoituu helposti tilanteesta. Toisaalta on ajateltava niin, että meille voi kehittyä armollisempi, sallivampi ja terveempi tapa suhtautua itseemme. Meille myös muodostuu keinoja käsitellä asioita terveemmillä keinoilla, sillä jotain ihminen pakoilee ripustautuessaan ulkoisiin seikkoihin ja kontrolloidessaan elämäänsä.

Olen kuvittanut itselleni vertauskuvan sairaiden ajatusten kohtaamisesta toipumisvaiheessa. Seison linja-autopysäkillä. Linja-auto olkoon vertauskuva syömishäiriöiselle maailmalle ja päässäni poukkoileville ajatuksille. Ennen seisoin pysäkillä odottaen linjuria. Se kaahasi luokseni ahdistavassa tilanteessa, heilautin kättäni pysähdyksen ja hyväksymisen merkiksi. Astuin vastustelematta sisään sairaaseen maailmaan. Kanssamatkustajat olivat niitä ajatuksia ja ympäristöstä tehtyjä havaintoja sekä tulkintoja, jotka tukivat sairastuneen mieleni toimintaa. Minulla oli hyvä olla siinä hetkessä ja nauttia kyydistä. Kerrankin minut hyväksyttiin sellaisenaan! Nykyään en vielä välty kohtaamasta samaista linja-autoa riittämättömyyden iskiessä minuun. Tällä kertaa en kuitenkaan nouse kyytiin, sillä tiedän myötätunnon ja armollisuuden linjojen olevan tulossa kohdalleni. Sairaat ajatukset siis tulevat yhä, mutta ajavat ohi enkä minä ryhdy käytännössä toteuttamaan niitä. Tiedän kuitenkin, että tulee sekin päivä, jolloin minun ei tarvitse käydä tätä taistoa ja ajatusten käsirysyä pysäkillä. Jokainen toipuva joutuu käymään tilinteon sairauden kanssa, jotta voi luopua siitä selviytymiskeinona. Se on pelastanut meidät ehkä aikaisemmin ja kornia kyllä, auttanut selviytymään tähän hetkeen. Nyt tiedämme, että sairaudesta ei ole koko elämää kannattelevaksi pelastusrenkaaksi ja voimme löytää jatkossa kestävämmän ratkaisun selviytyäksemme. Kyse ei ole nopeuskilpailusta, vaan uskaltautumisesta ja luottamuksen rakentamisesta omaa riittävyyttä kohtaan.

– Emmi-Juulia

Muutin viime vuonna ulkomaille töihin. Olin jo vuosia haaveillut siitä ja olin saanut useita mahdollisuuksia siihen, mutta en ollut oman elämäni haasteiden takia voinut tarttua niihin aiemmin. Vuosien ajan kyselin ahdistuneena itseltäni ja muilta, pärjäisinkö, jos lähtisin. Yritin tunnustella, milloin olisin tarpeeksi kunnossa lähtemään.

Nyt tuntui kuitenkin olevan oikea aika. Tiesin, että pärjäisin riittävän hyvin.

Moni asia onkin mennyt hyvin. Pidän työstäni todella paljon ja kaikki työkaverini ovat ystävällisiä ja auttavaisia. Tämä on kenties paras työyhteisö, missä olen koskaan ollut.

Nautin myös kovasti tästä kulttuurista. Täällä tunnen olevani kotona. Olen asunut täällä myös aiemmin, kun olin vuosia sitten opiskelijavaihdossa – se oli elämäni parasta aikaa.

Tiesin, ettei kokemukseni tällä kertaa voisi olla samanlainen kuin opiskelijavaihdossa. Paljon on tapahtunut tässä välissä, ikäviäkin asioita. Kokemukseni ovat väistämättä muokanneet minua. Silti jollain tapaa pitkään ajattelin, että kun unelmani vihdoin toteutuisi, minun tulisi lähteä maailmalle eheänä ja täydellisenä ja kaikki menisi täydellisesti, juuri niin kuin opiskelijavaihdossakin.

Olen kiitollinen niistä hyvistä asioista, mitä täällä on tapahtunut. Varmasti olisin voinut ja voisin saada tästä kokemuksesta vieläkin enemmän irti, jos minulla ei olisi esimerkiksi ahdistusta tai syömiseen liittyviä haasteita – jos olisin enemmän tasapainossa itseni kanssa ja voisin keskittyä enemmän siihen, mitä ympärilläni tapahtuu, kuin siihen, että suuntaan huomioni sisäänpäin. Ei kuitenkaan ole niin, että pitäisi odottaa siihen asti, että on täydellisen toipunut, ennen kuin voi tehdä asioita. Unelmia voi toteuttaa siltikin, vaikka olisi vähän rikki. Silloin unelmia eletään ja koetaan niistä lähtökohdista käsin ja niillä resursseilla, mitä kulloinkin on.

Niinpä yritänkin ajatella, että tämä kokemus on nyt juuri niin hyvä kuin se minulle on tällä hetkellä mahdollista, ja se riittää. Saan olla tämän kokemuksenkin keskellä keskeneräinen, saan olla edelleen matkalla. Voin jatkaa toipumistyötä täällä.

Väistämättä olen kohdannut täällä arjessa erilaisia haasteita, joihin korona-ajan aiheuttama epävarmuus on tuonut vielä oman lisämausteensa. Monta kertaa olen vaikeina hetkinä turvautunut vanhoihin, epäterveellisiin selviytymiskeinoihin. On tullut takapakkeja. Siitä huolimatta on tullut myös oivalluksia, ja näen mahdollisuuksia suuriin ja perustavanlaatuisiin muutoksiin. Uudessa ympäristössä oleminen tuntuu konkreettiselta ja luontevalta mahdollisuudelta alkaa tehdä toisin. Olen täällä oivaltanut, että minulla todella on mahdollisuus kyseenalaistaa aivan kaikki vanhat ajatusmallit ja tehdä elämästäni aivan erilaista – sellaista kuin itse haluan ja sellaista mikä tuntuu aidosti hyvältä.

Olen iloinen siitä, että olen voinut täällä jatkaa samoja rakkaita liikuntaharrastuksia kuin Suomessakin. Ne ovat minulle suuri voimavara ja niiden myötä olen myös luontevasti tullut osaksi erilaisia yhteisöjä. Lisäksi olen kiitollinen siitä, että olen voinut jatkaa Suomessa aloittamaani terapiaa täällä etänä. Myös läheisiltäni olen tietysti saanut paljon tukea.

Yritän muistaa olla ylpeä itsestäni ja siitä, mitä olen tähän asti saavuttanut. Vaikka pelkään epävarmuutta yli kaiken, olen hypännyt keskelle sitä.

AK

Syömishäiriöstä toipuminen alkaa, kun pystyy myöntämään itselleen sairastumisensa. Sairauden tunnottomuus sumentaa ajatukset ja käsityksen omasta kehokuvasta. Ulkonäkö ei kerro ulkopuoliselle sairaudesta, sillä ulkoisesti tilanne saattaa vaikuttaa normaalilta, mutta sairastuneen sisällä ahdistus on loputon. Tällaisissa tilanteissa harvoin tarjotaan apua. Ja usein avun sijaan kohtaa arvostelevia, kauhistuneita ja kovasti neuvoja jakelevia sanaparsia. Reaktiot ovat hyvin inhimillisiä, sillä syömishäiriötä sairastava ihminen on vaikeasti lähestyttävä ja aihe on hyvin henkilökohtainen ja arka. Emme voi olettaa ympäristön ymmärtävän, mistä on kyse tai kuinka sairastunut tulisi kohdata, jos sairastunut itsekin on hukkunut sairastuneen mielen maisemaan.

Olin aikaisemmin itse pitänyt syömishäiriöön sairastuneita heikkoina ihmisinä ja paheksunut heitä. Koin, että itse en alentuisi sille tasolle, että joutuisin turvautumaan sellaiseen keinoon. Kuinka ollakaan muutaman vuoden päästä näistä ajatuksista juoksin lenkkitossut kireälle nyöritettynä pakoon painajaista, joka oli asettunut ylikuormittuneen mieleni sopukoihin. En ollut kymmenvuotissuunnitelmissani kuvitellutkaan sairastavani syömishäiriötä eri muodoissa vastaavaa ajanjaksoa. Selitin sairautta itselleni vuoden, jonka jälkeen minun oli pyörrettävä kantani sairaudesta ja ihmisen heikkoudesta. Ymmärsin, että tähän leikkiin ei ryhdytä, jos on tarkoituksena taipua, luovuttaa. Luulin voittavani sairaudella elämäni kuormitustekijät. Minun tarinassani sairaus ei koskaan katkaissut selkääni, vaan se taipui notkolle kuormasta. Katkeamiselle sopivia hetkiä oli useita, mutta päätin kuoleman sijaan vain haavoittua.

Jouduttuani osastohoitoon päätin, että minulla on vain yksi vaihtoehto. Kerätä haavoittuneen lähes enkeliksi muuttuneen nuoren tytön siivet ja aloittaa toipuminen ammattiavun turvin. Ravitsemustilan korjaantumisen myötä aloin nähdä kärsimyksen, huolen ja surun, jonka sairastumiseni oli ympäristölleni aiheuttanut. Minut valtasi suuri häpeä! Pyristelin siitä pois loputtomalla anteeksi pyytelyllä, hyvittelyllä ja itseäni syyllistämällä. Läheiseni saattoivat kysyä, mietinkö minä koskaan, miltä heistä on tuntunut pahimpina hetkinä. Näiden osittain syyllistävien kysymysten jälkeen odotin aina vähintään kohtalaisia korvausvaatimuksia henkisen kärsimyksen tuottamisesta. Ei kukaan vain päätä kokeilumielessä sairastua syömishäiriöön, vaan siihen tilaan ajaudutaan salakavalasti, kun psyyke ei jaksa enää kannatella siihen kohdistuvaa kuormaa. Lähiympäristöni keräsi kärsijöinä sulkia hattuihinsa, vaikka saivat nauttia sairaudestani parhaat palat päältä seuratessaan närppimistäni illanistujaispöydässä. Perheeni, joka kärsi eniten, ei koskaan heittäytynyt eteeni pelon ja epätoivon lamaannuttamina. Heiltä harvemmin kukaan kysyi jaksamisesta tai tarjoutui avuksi kriisitilanteissa. He saivat apua sairauden kohtaamiseen lähinnä minua hoitaneen tahon kautta. Siellä meidät nähtiin kriisin kohdanneena perheenä, jossa jokainen on joutunut omalla tavallaan kohtaamaan sairauden.

Anteeksi pyytämisen sijaan olen ryhtynyt kiittämään. Kiitos kehoni, että kestit kiusantekoni ja olet pystynyt ihmeellisiin tekoihin kaiken kokemasi jälkeen. Olen huolestunut vuoksesi monesti ja unohdan helposti, kuinka epäreilua on vaatia sinua sopeutumaan toisinaan hyvin kuormittavaan elämänmenooni. Kehoni ei tarvitse enää joutua pysähtymään, jotta minä osaisin pysähtyä sen äärelle. Kiitos perheeni, että jaksoitte riippua hatarissa haaveissanne siitä, että minulla riittää taistelutahtoa. Teillä kun on ollut vain yksi vaihtoehto – toivoa. Toivoa, että tyttärenne oivaltaisi, että oman elämän käsikirjoitusta ei voi itse laatia. Silti hänellä olisi kuitenkin mahdollisuus olla sen näytelmän päätähti. Hänen täytyisi vain suostua siirtymään näyttämöltä hetkeksi katsomoon ja kohdata tuo hahmo ansaitusti valokeilassa. Seison yleisön edessä nyt paljaana ja häpeilemättömänä. Viimeinen näytökseni sairauden roolissa on saatettu loppuun aplodien saattelemana. Mikäli joku haluaa minut siihen kivittää, tehkööt niin. Häpeälle alistuminen ei kuulu käsikirjoitukseeni ja kivittäminen – he pyytävät minulta vielä anteeksi tapaansa kohdata.

Kiitos olkoon paras anteeksipyyntöni!

Emmi-Juulia

Löydät kirjoittaja Emmi-Juulian profiilin myös somesta!