Olen sairastanut anoreksiaa yli 20 vuotta ja minulla on paljon kokemusta läheisteni ja muiden elämääni kuuluvien ihmisten (hoitavat ammattilaiset mukaanlukien) huolesta, ihmetyksestä, vihasta, surusta, pettymyksestä, katkeruudesta, pelosta, välittämisestä, rakkaudesta. Vain muutamia tunteita, reaktioita ja kokemuksia mainitakseni.

Mitä haluaisin sanoa heille tänään?

Minä olen minä. Ota tai jätä. Sinun tunteesi ovat sinun tunteitasi, sinun kokemuksesi sinun kokemuksiasi. Minä taivallan polkuani omine tunteineni, omine kokemuksineni. Joskus ne kohtaavat, joskus eivät. Joskus niiden on tarkoitus ja hyvä kohdata, joskus ei. Haluan kelvata tällaisenani, ongelmineni päivineni ilman että kelpaamisen kriteerinä on joksikin muuksi tuleminen tai että kanssakäymisemme keskeinen painopiste on ongelmieni tuijottaminen.

Sinun rakkautesi, hyväksyntäsi, tukesi, apusi ja läsnäolosi on tai olisi minulle hyvin tärkeää. Mutta en halua sinun kaatavan huolesi, pelkosi, kipusi ja tuskasi taakkaa minun jo ennestään taakoitettuun niskaani. En jaksa sitä kantaa tai jakaa, ainakaan juuri nyt kun joka ikinen päiväni on edelleen valtavaa taistelua.

Minusta tuntuu tosi pahalta kun syyllistät minua. Se ei minua paranna. (”ajattele nyt lastasi joka tarvitsee sinua”). Tiedän että pohjimmiltaan tarkoitat hyvää, mutta toivonkin että voisit pysähtyä miettimään miltä se minusta kuulostaa ja tuntuu. Ehkä asiaa uudelleen mietittyäsi valitsisit sanasi toisin.

Kun jatkuvasti puhut minulle peloistasi johtuen sairaudestani, tuntuu se tungettelevalta ja ahdistavalta. Minäkin pelkään, henkeni puolesta. Älä ymmärrä minua väärin, minä kyllä haluan tietää mitä sinä tunnet ja haluan kuulla että sinua pelottaa puolestani. Mutta minua ahdistaa tapa jolla sen ilmaiset; kuin odottaisit minun jotenkin pystyvän hylkäämään sairauteni vain siksi että sinä pelkäät. En saa ihmeparantumista aikaan vaikka tiedän että se parantaisi myös sinut peloistasi ja huolestasi.

En myöskään voi elää vain lapseni takia. Lapseni, tai kukaan muu ihminen, ei voi olla elämäni perusta ja ankkuri; yhtenä päivänä häntä ei ehkä ole. Silloin elämältäni putoaisi pohja. Minulla on oltava perusta omassa itsessäni, vain siten se kestää. Lapseni tuo minulle valtavasti iloa ja merkitystä elämääni. Hänen tähtensä en ehkä ole niin pahassa kunnossa kuin mitä saattaisin olla ilman häntä. Mutta hän ei ole eikä saa olla minulle syy elää. Elämää ei voi perustaa niin hataralle ja katoavaiselle pohjalle. Lapsen ei myöskään kuulu kantaa sellaista valtavaa taakkaa ja vastuuta; hänen pitää saada olla lapsi ja vapaa, ei työllistettynä äidin elämän perustaksi.

Minua ahdistaa kun yrität tuputtaa ruokaa, ”takoa päähäni järkeä”, saada minua jotenkin käsittämään ”tilani vakavuus”. Kyllähän minä sen käsitän. Sairaudentunnottomuus on mielestäni myytti, ainakin ihmisellä joka ei ole avoimen psykoottinen. Se on minusta keino jolla ”ammatti-ihmiset” ja läheiset itselleen uskottelevat että he tietävät kaiken paremmin ja että heillä on oikeus puuttua minun elämääni vasten tahtoani, vaikka jopa kyseisen termin määritelmä on vähintäänkin hatara ja mielipiteisiin ja näkökantoihin perustuva. Ja sairastavan kannalta alentava ja alistava; ”ethän sinä itse mitään ymmärrä, sen tähden meidän pitää nyt tehdä sinulle mitä parhaaksi näemme, vaikka vastoin tahtoasi ja vaikkei meillä olisi minkäänlaisia takeita onnistumisesta”.

Uskoisin että suurin osa sairastavista kyllä tietää faktat sairautensa ja tilansa vakavuudesta, ainakin sillä tasolla millä sillä hetkellä mahdollista ja sitten kun heille on faktat selvitetty. En minäkään aina jaksa tai halua ottaa sitä vakavasti tai uskoa siihen, riippuen millaista vaihetta käyn läpi. Se ei silti tarkoita ettenkö syvällä sisälläni tietäisi totuuden, olen sairas. Ehkä en sillä hetkellä välitä siitä, ehkä en pysty välittämään siitä. Se taas ei ole sairaudentunnottomuutta. Se on syvä toivottomuuden, itsevihan ja periksiantamisen tai irtipäästämisen tila josta sinun saarnasi ja pakkokeinosi eivät minua pelasta. Työnnät minut vain syvemmälle siihen ja kauemmas sinusta.

Minä kyllä tiedän että ”taloni on tulessa”, että minä pistin sen liekkeihin itse (vaikkakin minusta riippumattomista syistä alunperin), tiedän että se on hetki hetkeltä tuhoutumassa. Mutta pystynkö niitä liekkejä sammuttamaan, ja millä keinoin? Vai haluanko edes? Pystyvätkö ns. ammattilaiset sitten paremmin? Minun kohdallani, yli 20 vuoden kokemuksella, vastaus on surullinen EI. Mikä oikeus kenelläkään sitten on sanoa että olen sairaudentunnoton ja pakkohoidon tarpeessa, kun eivät itsekään osaa taloani pelastaa? Kyllä, he ehkä hetkellisesti pystyvät pitämään liekit jotensakin pakkokeinoin aisoissa niin ettei koko talo tuhoudu, mutta käsittävätkö he millaista tuskaa se minulle tuottaa, joka tuon kaiken koen, hetki hetkeltä, sekunti sekunnilta, eläen sen palavan talon sisällä yhä? Ilman takeita siitä että heidän pelastusyrityksensä onnistuu, tai että se ei aiheuta vielä suurempaa vahinkoa kuin ennen puuttumista asiaan väkipakolla.

Jos heillä ei ole antaa minulle todistetusti toimivia keinoja parantua, ilman että pistävät minut läpikäymään järkyttävää ja epäinhimillistä kärsimystä vasten tahtoani, jollaista olen läpikäynyt jo lähes koko elämäni, minusta heillä ei ole oikeutta puuttua elämääni millään tavalla.

Kun minä kuljen tätä usein niin yksinäistä ja toivottomalta tuntuvaa, pimeää ja pelottavaakin polkuani pitkin, pyydän, olisitko läsnä, kuuntelisit, tukisit hyväksyen? Ilman neuvoja, ilman tuputtamista, pakottamista, syyllistämistä, tuomitsemista, kyttäämistä, huokailua, ”kovempia otteita tai tiukempia rajoja”. Rajoja jotka minä jo muutenkin olen aina kokenut menettäneeni toisten käsiin. Eikö olisi aika antaa minulle voimani, valtani ja itsemääräämisoikeuteni takaisin? Voisit ehkä auttaa että löytyisi terveempiä keinoja harjoittaa niitä? Voisit tukea ja kannustaa niiden löytämisessä, ennemmin kuin puuttuisit ja arvostelisit niitä tällä hetkellä ei niin terveitä keinojani.

En tule syömään tekemääsi makaronilaatikkoa rakas. Tiedät hyvin etten sitä tee, lukuisten tuputusyritystesi myötä. Toivon siis että et edes kysyisi. Minä kyllä huomaan sen siellä keittiössä ja osaan itse sitä ottaa jos minusta siltä tuntuu. Tiedät että tuputtaminen raivostuttaa ja turhauttaa minua. Minä syön nyt näin, omalla tavallani, valitsemiani ruokia, niitä jotka tässä hetkessä koen turvallisiksi itselleni. Syön joko yksin tai seurassa, oman valintani mukaan. Syön omalla valitsemallani tavalla, tuntui se sinusta miten hullulta tai typerältä hyvänsä. Se antaa minulle turvallisuudentunteen ja vallan omaan elämääni jota en sinun halua riistävän minulta tai sinun sitä kritisoivan. Olin sitten aikuinen tai lapsi. Se pitää minut koossa. Tällä hetkellä. Pyydän ettet hajota minua.

Sillä ei ole merkitystä miten minä syön. Pieninä tai isoina paloina, pieneltä tai isolta lautaselta, suoraan purkista tai vaikka kahvikupista. Laskien, punniten ja mitaten jokaisen suupalan, pureskellen sen 20 tai 100 kertaa päälläni seisten, rallattaen pikkukakkosen tunnaria, tai jotenkin muuten. Sen ei pitäisi kuulua kenellekään. Sen ei pitäisi merkitä kenellekään muulle. Minulle se merkitsee hyvin paljon. Toivon ettet ota sitä minulta pois tai osoita halveksuntaasi sitä kohtaan. Se on alentavaa ja loukkaavaa. Minä syön! Riemuitse siitä.

Minä kyllä tiedän miten ”normaalit” ihmiset syövät eikä tämänhetkiset tapani vaikka ne sata vuotta jatkuisivat, sitä mielestäni ja kyvyistäni hälvennä. Minäkin olen ajoittain vuosien varrella syönyt enemmän tai vähemmän ”normaalisti”, aikoina jolloin en kokenut tarvitsevani lisää ”omituisuuksia” sairastamisen repertuaariini, jos nyt vähän sarkastisesti sen sanoisin. Ole hyvä äläkä kritisoi, arvostele tai puutu tapoihini syödä. Siirtyminen ”omituisista” ruokailutavoista aika lailla terveisiin ja ”normaaleihin” on elämässäni kausittain tapahtunut ilman sen kummempia ongelmia, eikä minua taatusti ollut kukaan vierelläni siihen kouluttamassa. Kun tarve erilaisiin ”omituisiin” ruokailutapoihin vähenee, ihan luonnollisesti ruokailu palaa normaalimmaksi. Milloin sinä tai ammattilaiset sen käsittäisivät?… Ne tavat eivät ole se ongelman ydin eikä niiden väkipakolla muuttaminen paranna minua.

On siis paljon tärkeämpiäkin asioita joista puhua. Ei tuhlata aikaa turhaan, sellaiseen mikä ei auta. Sellaiseen millä ei ole mitään merkitystä sairauteni syvimpien ja olennaisten syiden kannalta, ja sitä kautta tervehtymisen kannalta. Pinnalliset oireet ovat vain niitä, pinnallisia oireita. Ei auta vaikka sahaisit jäävuoresta pinnan yläpuolella näkyvän huipun pois. Jäävuori, suurin osa siitä, on silti vahvasti olemassa, vain piilossa sinulta. Ajan mittaan kasvattaisin kyllä uuden huipun, tällä kertaa ehkä jonkin mielestäsi vielä ”omituisemman”.

Pyydän ettet ylenmäärin kauhistele laihuuttani, jos sellainen sillä hetkellä olen. Työnnät minut vain pois luotasi. Kauhistelu ei saa minua muuttamaan mieltäni tai jotenkin ”tajuamaan tilani vakavuutta”. Se ahdistaa minua, saa minut kiusaantuneeksi, kertoo minulle että sinä et todellakaan ymmärrä. Miksi siis puhua aiheesta tai ylipäätänsä mistään? Jatkuva kauhistelu on saman asian uudelleen ja uudelleen jankkaamista, ilman ratkaisua. Ja jälleen kerran, sinun pelkojesi minun niskaani kaatamista. Me kyllä molemmat tiedämme tosiasian. ”Ruoho on vihreää! Ruoho on vihreää! Juu, niinpä näyttää olevan. Entäs sitten?” Ei se muuksi muutu sitä toitottamalla.

Kommentoitko syöpää sairastavalle alinomaan miten hirveältä hän näyttää? Etpä tietysti, se olisi tahditonta. Mutta miten minusta tuntuisi yhtään sen erilaiselta kuin syöpäpotilaasta kun minua haukutaan kammotukseksi ja järkyttävän näköiseksi? Mikä siitä tekee sen soveliaampaa minun kohdallani, sekö että anoreksia on mielenterveyden häiriö? Ja tekeekö se taas minusta immuunin loukkaaville kommenteille? Miten se tukee tai auttaa jo muutenkin olematonta itsetuntoani? Ja oletko koskaan pysähtynyt miettimään mitä ajat takaa ääneen kauhistellessasi ulkomuotoani? Onko se koskaan tehonnut millään lailla? Muuttaako se mitään? Minusta usein tuntuu että yrität sillä ilmaista pelkoasi ja huoltasi, työntää sitä minun vastuulleni, ihan kuin yrittäisit sanoa, ”ota tämä pelkoni ja huoleni taakka pois, nyt!”

Syöpäpotilas joskus valitsee olla ottamatta vastaan tarjottua hoitoa. Useinkaan häntä ei siitä kritisoida. Ainakaan hoitoihin ei pakoteta. Hänellä saattaa olla päätökseensä monenlaisia syitä; masennus, halu luovuttaa, sietämättömät kivut, aiempien hoitojen tehottomuus ja tuskallisuus, todistetusti toimivien hoitomuotojen puute… Näitä ymmärretään. Mutta koska minulla on ”mielenterveyden häiriö”, minua haukutaan, kritisoidaan, painostetaan ja pakkohoidetaan. Silti lista omista syistäni olla vastaanottamatta tarjottua hoitoa saattaa olla täysin identtinen syöpäpotilaan listan kanssa.

Vaikka painoni on alhainen ja sinusta olisin luuta ja nahkaa, minä kuitenkin olen edelleen itseeni tyytymätön, minä edelleen vihaan omasta mielestäni liian suurta kehoani. Ehkä mieltymyksemme eroavat suurestikin? Se ei kuitenkaan tarkoita etten järjellä käsittäisi että painoni on alhainen ja että olen lääketieteelliseltä kannalta laiha. Että oma ihanteeni ja tavoitteeni ei ole lääketieteellisesti terveellinen. Tällä hetkellä se vain ei minulle riitä. Haluan laihtua lisää. Ja sen kauhistelu ja siitä jankuttaminen ei minua paranna.

Puhutaanko jostain olennaisesta? Puhutaanko miltä minusta ja sinusta tuntuu, puhutaanko pahasta olosta, ilman kauhistelua, ilman saarnaamista, tuputtamista, jankuttamista, taakkamme toinen toisemme niskaan kaatamista, epäolennaiseen takertumista? Voisinko saada osakseni hyväksyntää, arvostusta ja kunnioitusta sellaisena kuin olen ilman että yrität muuttaa minua? Muuten, olen paljon muutakin kuin syömishäiriöni. Tehdäänkö yhdessä jotain mistä me molemmat nautimme? Voisinko olla sellainen kuin olen, syömishäiriöni oireet mukaanlukien, ja silti tulla hyväksytyksi?

Jos et kauhistelisi ja paasaisi niin paljon miten epänormaali olen ja miten omituisesti teen asiat, ehkei minun tarvitsisi piilotella, salailla, peitellä ja ”manipuloida” sinua niin paljon? Koko tämän yli 20 vuotisen sairastamiseni aikana minulla ei ole ollut yhtäkään läheistä jolle olisin voinut olla oma itseni, sairauteni kanssa. Kaikille olen joutunut vetämään roolia, piilottelemaan, peittämään ja salaamaan, juuri yllämainittujen asioiden takia. Ja ehkä juuri sen takia olenkin niin eristäytynyt ja vieraantunut teistä kaikista, läheiseni, ehkä siksi ette oikeasti edes tunne minua enää (jos koskaan tunsittekaan) emmekä pahemmin ole yhteydessä. Jos nyt kuolisin, olisi kiinnostavaa tietää mitä hautajaisissani minusta sanoisitte. ”Kuka hän oli? Anoreksia?”… Mutta olen vielä täällä. Eikö voitaisi tutustua edes nyt? Elämä on lyhyt.

Minulle olisi unelmien täyttymys jos voisin tulla luoksesi käymään, omana itsenäni, omine ”omituisine” eväineni, tai ilman, ja saisin vain levätä hyväksynnän ilmapiirissä, keskittyä olennaiseen, peittelyn, salailun ja tekaistun ”kaikki hyvin” naamioni sijaan. Mitä jos saisinkin sinulle sanotuksi että minulla on niin paha olla, taistelen niin kovin, olen ihan loppu, en tiedä edes selviänkö, ilman että sinä sekoat, alat parkua silmät päästäsi tai yrität pakottaa minua johonkin mitä en halua? Juuri siksi en sitä tee. Juuri siksi minä pakenen, peittelen, salaan, vaikenen sinulta. Voi kun saisinkin vain olla minä ja että se olisi sinustakin ok! Kaikkia elämän ongelmia ei voi ratkaista tässä ja nyt. Joidenkin kanssa on vain elettävä, ne hyväksyen. Sinä et voi minua muuttaa. Sinä et voi ongelmiani ratkaista. Meridän molempien on vain elettävä sen totuuden kanssa. Nyt aikuisena on helpompaa kun et voi enää pakottaa minua tehottomaan hoitoon. Mutta edelleenkin olen niin toivottoman eristäytynyt ja vieraantunut sinusta ja suren sitä joka päivä.

Tiedän, ja varmasti sinäkin tiedät että saatan olla matkalla kuolemaani syömishäiriöni takia. Tänään saattaa olla minun viimeinen päiväni. Minä en voi poistaa tuskaasi sen todellisuuden kanssa eläessäsi. Minäkin elän sen kanssa joka hetki. Minä en voi noin vain kääntää kelkkaani vain sen takia että sinä pelkäät etkä halua menettää minua. Pyydän ettet taakoittaisi minua ja odota tai vaadi minun hoitavan sinun tunteitasi, elävän sinun takiasi. Minulla on oma elämäni elettävänäni, sinulla sinun. Hae itsellesi apua ja tukea. Elä elämääsi. Älä anna sen pysähtyä minun takiani. Se ei ole itsekästä, se on itsesi arvostamista ja kunnioittamista. Kun jaksat itse paremmin ja nautit elämästäsi, jaksaisit myös paremmin kulkea vierelläni ja olla minulle läsnä.

Minä kyllä haluan parantua. Minä haluan apua. Olen löytämättä etsinyt sitä jo parisenkymmentä vuotta. Olen vielä täällä ja tällä matkalla, etsin yhä. Nyt käyn terapiassa. Koen uudenlaista toivoa jollaista en ole ennen kokenut. Mietin asioita itsekseni, koitan löytää elämästä järkeä ja merkitystä. Koitan tasapainoilla elämän ja kuoleman rajamailla. Koitan elää kipuni ja kamppailuni kanssa. Joka päivä sanon itselleni että syvällä sisimmässäni haluan tästä selvitä ja uskoa että elämä voi vielä minullekin olla jotakin muuta kuin tätä. Onnea. Iloa. Onnistumista. Intoa. Toivoa. Vapautta. Rauhaa.

Yhtenä päivänä……..

Tämä on toinen blogikirjoitukseni, jossa käsittelen omakohtaisesti anoreksiasta toipumiseeni vaikuttavia tekijöitä ja sitä, miten kymmenen vuoden sairastamisen jälkeen elän sovussa itseni kanssa. Tekstini pohjautuu aiempaan kirjoittamaani blogikirjoitukseen. Alkuun sivuan jonkin verran osasto-kokemustani, johon ensimmäinen blogikirjoitukseni loppui.
Olin 14-vuotias viettäessäni sairaalahoidossa yhtäjaksoisesti 9 kuukautta eristyksissä ulkopuolisesta elämästäni. Koen, etten ole sitä ajanjaksoa rehellisesti sanottuna kunnolla edelleenkään ymmärtänyt tai täysin sisäistänyt itse. Muistan alkuun pelon täysin tuntemattomasta. Lohduttoman pelon siitä, etten osaa tai halua syödä. En kokenut pystyväni antamaan ohjia muiden käsiin, sillä eivät he voisi ikinä ymmärtää miltä minusta tuntuu. Kuvaisin oloani pakokauhuksi, en tiennyt miten päästä siitä umpikujasta ehjin nahoin pois. Pelkäsin.

Uusi ruokatarjotin, täynnä ruokaa. Tuntui, etten pysty syödä haarukallistakaan, oli niin paha olo fyysisesti jokaisen haarukallisen jälkeen. Henkinen puoleni oli tässä vaiheessa tyystin hiljaa, se ei ymmärtänyt yhtään mitä tapahtuu. Muistan selvästi loputtoman, viikkoja kestävän ummetuksen. Joka ikinen hetki istuessani paikallani tuntui kuin kurkustani tulisi kuukauden ruoat ylös. Kuin ne eivät enää yksinkertaisesti mahtuisi elimistööni. Aina uudesta ruokailutilanteesta ”selvinneenä” katsoin jo kauhulla kelloa, joka muistutti alle tunnin päästä vuorossa olevaa seuravaa syömistilannetta. Ahdistus ei ehtinyt lieventyä hetkeksikään. Se toistui, toistui toistumistaan. Sumensi ajantajuni ja päivät täysin. Ei sitä tunnetta osaa kunnolla kuvata, se oli nöyryytyksen ja turtuneisuuden sekamelskaa loppupeleissä. Mieleni ei ollut mukana ymmärtämässä mistä siinä oli kysymys, ahdistus oli niin valtavan lamaannuttavaa.

Ei kukaan muu kuin syömishäiriöstä kärsinyt voi ymmärtää sitä turvattomuuden tunnetta, kun edessäsi on ruokaa jota pelkäät laittaa suuhusi. Se on puristava, pakokauhun ja hätäännyksen täyttämä fyysinen olotila. On oltava muukin keino. Vaan kun ei ole. Tiesin sen, että ellen syö, en pääse kotiin. Tai vaihtoehtoisesti vietän hoidossa seuraavat 4 vuotta, kunnes olen joko jo räjähtänyt liitoksistani tai täyttänyt 18-vuotta. Muistan kun hoitaja tuijottaa minua käydessäni wc:ssä tai pesulla, kylmä viima oven ollessa auki tuntui vasten ihoa, vaikka olin kuumassa suihkussa.
Tyydyin osaani potilaana, ajattelin että tämä on kestettävä. Olin sisältä hauras kuin höyhen. Koin, että hoidossani tärkeintä oli syömisteni tarkkailu. Sekä sen 4 kuukautta tiputtaa letkun kautta ruokaa elimistööni syömisen ohella, jotta painoni nousee. Turvottaa minut niin pinkeäksi, että saatan räjähtää. Minulla oli tunne, että kukaan ei ymmärrä tilanteeni todellista laitaa, enkä enää ymmärrä itsekään. Minua ei uskota.

Huijasinhan minä silti ruokailutilanteissa, en sitä kiellä. Tein varmaan kaikki muutkin kommervenkit, joita anorektikko osastohoidossa voi toteuttaa. Ne kuuluivat sairauteni keinoihin käsitellä sitä valtavaa ahdistusta painoni noustessa, johon en saanut mitään ymmärrystä. Lähetin joskus myös kavereideni mukana vierailujen aikana piilostani roskapusseja, että he veisivät ne ja haisevat ruoantähteet ulos kun en itse voinut. Pyysin myös tuomaan minulle suklaata ja karkkeja, annoin kavereilleni rahaa sitä varten. Makeiset saivat minut joitain kertoja edes hieman paremmalle mielelle silloin, kun yritin illalla saada unta. Maraboun minttukrokantti-suklaa saa edelleen mieleeni palaamaan aina osasto-ajan.

Muistan hyvin elävästi erään punnitustilanteen oltuani jo yli puoli vuotta osastolla. Havahduin painoni olevan jo aivan absurdin suuri. Se oli reippaasti yli kymmenen kiloa ylempi kuin se paino, jollaisena joskus olin ajatellut olevani lihava. Enemmän kuin olin ikinä eläessäni painanut. Ajattelin, että kunhan täältä kotiin pääsen, ”riisun tämän läskipuvun päältäni”. Siihen asti on vain kärsittävä.

Tiedän, että sairaalahoito pelasti henkeni. Silloin se oli ainoa mahdollisuus jonka turvin sain uuden pohjan askeleilleni. Tahdon silti kyseenalaistaa tapaa, jolla minua hoidettiin. Ymmärrystä syömishäiriöni hoitoon ei mielestäni ollut tarpeeksi. Ei riittävää ymmärrystä itse syömishäiriöön. Keskityttiin enemmänkin keskivaikean masennuksen hoitoon, sekä siinä ohella BMI:n normalisointiin ja äärimmäisen tarkkaan ruokamäärien tarkkailuun. Tällä hetkellä on sinänsä huvittavaa ollut huomata, että terveenä ja hyvinvoivana naisihmisenä painoni on asettunut niihin lukemiin, jollaisena olisin BMI:n mukaan alarajan kriittisessä tuntumassa. Yksilöllistä siis lopulta mihin se itse paino ”asettuu” kyseisen taulukkoasteikon mukaan. Saan kyseenalaistaa sitä.

Sairaalasta päästyäni toukokuun loppupuolella, pidin kuherruskesän ulkomaailman kanssa. Se oli henkisen oloni kannalta lohduton kesä, värinä kuvaan sitä harmaan eri sävyillä. Oli vieläkin niin paha olla, ellei jopa pahempi kuin ennen sairaalaan menoa. Minua oltiin lihotettu 9 kuukautta ja nyt päästetään ihmisten ilmoille. Olin lihavampi kuin koskaan ennen. Mietin monta kertaa, että mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni sen ulkonäön ja sisäisen kärsimyksen. Se, että olin laihduttanut niin tämänkö saan rangaistukseksi? Käykö kaikille sairastuneille näin? Olenko minä ainoa, jolle tehdään näin? Eikä kukaan näyttänyt ymmärtävän, että anoreksia oli edelleen päässäni. Usein tuolloin tuli olo, että nyt kun olen normaalipainoinen ja kotona, niin olisin muiden mielestä täysin terve. Itsestäni tuntui koko ajan, että olin kipeämpi kuin aiemmin ja olo oli aivan sietämätön. Esitin taas kerran, että kyllä minä pärjään, kunhan saan kontrollin takaisin ja pahan olon lievittymään. Samoin keinoin joihin olin tottunut. Vain minä itse.

Suoritin peruskoulun loppuun. Aloitin ensimmäisen ammattikouluni ja elin ”normaalia elämää”. Sairastin edelleen. Mitkään käytösmallini eivät olleet sairaalahoidosta kotiin päästyäni muuttuneet. Jatkoin niin sanotusti vanhoja tuttuja tapojani kotona, niihin oli helppo turvautua ahdistuksen ollessa aivan valtava. Se toi itselleni turvaa kestää turvonnut ulkomuotoni. Minua vahdittiin lopulta ammattikoulun ruokailutilanteissa, kun vanhempani oli kouluun yhteydessä. Paino laski hyvää vauhtia. Minulla oli uhka joutua osastolle uudestaan 17-vuotiaana, kun olin pudottanut painoni taas lukemaan jota pidettiin hälyttävänä. Muistan sen olleen kesä-aikaa kun sovimme hoitopalaverissa, että syön tietyn määrän kotona ja painoni ei saa enää laskea grammaakaan. Olin päättänyt, että osastolle en enää ikinä tule päätymään. Tällöin ensimmäisen kerran muistan ajatelleeni, että selviän tästä kyllä, kunhan saan tarpeeksi aikaa kokemani ja ajatusteni läpikäymiseen.

Valmistuin ammattikoulusta ollessani 19-vuotias ja elin kaikinpuolin ulkopuolisen silmin tavallista nuoren naisen elämää. Minulla oli silti huono olla kehossani ja muistan identiteettikriisin jota koin. Koin samoja tunteita kuin jo lapsena; ”Kuka minä olen? Mitä minulta vaaditaan tässä elämässä?” Pääsin töihin, jossa olinkin yhtäjaksoisesti 2,5 vuotta. Muutin pois kotoa ollessani 19-20-vuotias. Itsenäistyin. Se oli varmasti vanhemmilleni tietynlainen uuden ajanjakson alku, sillä ei kukaan voinut tietää mitä siitä seuraa.

Ensimmäiset kuukaudet asuessani yksin olivat luksusta. Ihan senkin vuoksi, että sain olla omissa ajatuksissani. Minä ja minun boheemi mieleni. Hyvin nopeasti itselleni kuitenkin selvisi, että vaikka kaikki muut kotityöt hoidin täydellisesti, niin syöminen oli ylitsepääsemättömän vaikeaa. Olin kai naivisti ajatellut, että se olisi jotenkin yksin ollessa helpompaa. Osaisin sen kyllä, kunhan saan olla ”rauhassa” ja välttäisin jatkuvat kyselyt syömisestä, sekä tuijottavat katseet. Heräsin nopeasti todellisuuteen. Yksin ollessani omien ajatusteni kanssa tilanne vain konkretisoitui paremmin itselleni. Söin vain iltaisin, jotta ahdistus ei iskisi päivisin kun olen menossa. Näin pystyin hyvin sivuuttamaan ruokaan liittyvät ajatukseni. Aloin tuntea vähitellen häpeää työelämässä siitä, etten osaa syödä. Aina samat turva”ruoat”, joita syödessä koin itseni edes hitusen lähemmäs normaalia ihmistä. Tunsin olevani outo. Alkoi sisäisesti turhauttaa, että miksi minulla pitää olla tällainen ongelma. Ajatuksen tasolla häpesin sairauttani.

Muistan niin monet kerrat miten kävelin tahdonvoimalla keittiöni ja olohuoneeni väliä. Olin päättänyt syödä ennen iltaa jotain mahdollisimman helppoa, mutta oikeasti täyttävää ruokaa. Itselleni siis normaali arkiruoka oli kymmenen vuotta täysi kirosana. Saatoin jatkaa keittiön ja olohuoneen välillä kävelyä ja yrittämistä kolmekin tuntia yhteen menoon, mutten saanut itseäni syömään. Se epäonnistuminen mikä niinä hetkinä valtasi mieleni oli aivan hirveää. Turhautti äärettömän paljon.

Saatoin itkeä vuolaasti yksin sitä, että miksi olen tällainen. Saatoin soittaa äidilleni monta kertaa illassa. Kesken työvuoron, tai hänen omien menojensa. Milloin minkäkin asian takia; välillä pelkäsin sydämeni pysähtyvän ja välillä kysyin olenko syönyt hänen mielestään liikaa. Muistan juosseeni terveyskeskuksessa ja ekg:ssa, koska olin niin huolissani että sydämeni saattaa pysähtyä hetkenä minä hyvänsä. Purin pahaa oloani ja turhautumistani milloin äitiini, milloin kylässä käyvään isoäitiini. Olin täynnä puhdasta raivoa, mutten tiennyt mistä se johtuu. Muistan ajatelleeni päivittäin, miksi minussa on tällainen vika etten osaa niin normaalia asiaa kuin syöminen.

Muistan että esimerkiksi vanhemmilleni ”näyttäminen”, ettei minusta tarvitse kantaa huolta, oli yksi ensimmäisiä keinoja kun aloin totuttautua normaaliin syömiseen pinttyneiden rituaalieni sijaan. En näyttänyt heille lopulta valtavaa ahdistustani, vaan kaivoin sen sisäisen jääräpääni esille. Huomasin, että saatoin kehua ”Katsokaa nyt, söin kaiken”. Ja voi sitä ahdistuksen määrää kun pääsin yksin takaisin kotiin. Otin myös hyödyn pakollisista sukulaismenoista ja juhlista, joissa oli syömistilanteita edessä. Silloin olin yksin muiden joukossa, eikä kukaan kuitenkaan kehtaisi isossa porukassa keskittyä kyselemään minun asioitani. Tottakai toinen ajatukseni oli, että välttäisin tilanteet keinolla millä hyvänsä. Aloin kyseenalaistaa sitä, että miksi minun pitäisi jättäytyä sosiaalisista tilanteista syömisongelmani vuoksi.

Harjoittelin viikottain itsekseni syömistilanteita ja ruokiin tutustumista kotona. Yksi suurimpia onnistumisen hetkiäni oli, kun söin ensimmäistä kertaa vuosikausiin jotain ennen kuin lähdin asioille kaupungille. Se tunne, kun mitään pahaa ei tapahtunut ja kukaan ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota kävellessäni kadulla. Itse kun olin paniikkikohtauksen partaalla. Ymmärsin silloin, että voin ehkä syödä ennen töihin menoakin jotain. Näin pienin askelin aloin testaamaan itseäni, altistin itseäni tilanteisiin joita pelkäsin kuollakseni. Tottakai sattui kymmeniä niitäkin päiviä, kun syöminen oli aivan minimissä ahdistuksen ollessa jäävuoren kokoinen. Ajattelin aina, että olen sentään hengissä, että seuraavana päivänä taas annan itselleni mahdollisuuden yrittää.
Muistan ajatelleeni monesti noina aikoina, että esimerkiksi kavereiden edessä syöminen ei silti tulisi ikinä kuuloonkaan. Miltä se näyttäisi, jos nyt yhtäkkiä söisinkin heidän edessään? He kohtaisivat minut kun syön ja unohtaisivat sen ”todellisen minäni”. Ajattelisivat, että olen normaali ja osaankin syödä, että minulla on kaikki hyvin. En tuolloin vielä ymmärtänyt, miten vahvasti anoreksia vielä vaikutti tuohon näkemykseen. Se yritti pitää todellista minääni piilossa heiltä.

Kuinkahan monta kertaa olen vuosien aikana kironnut sairauttani? Kuinka monta kertaa olen turvonnein itkuisin silmin katsonut itseäni peilin kautta silmiin ja kysynyt ”Miksen vain osaa syödä?” Paras ja vahvin keinoni oli parantumisessa selvästi se, että aloin kyseenalaistaa omaa käyttäytymistäni. Miksi en saa? Miksen muka voisi? Minkä takia minun pitäisi tehdä näin, kun voisin tehdä sen kuten muut? Lopulta sanoin jollekin tutulleni sivulauseessa, että olen äärettömän kyllästynyt tähän sairauteen. Niin totaalisen kyllästynyt. Heräsin siinä tilanteessa itsekin sanoihini, että taidan kyllä todellakin olla.
Tie toipumisessa on näin jälkeenpäin ajateltunani ollut hyvin, hyvin pitkä. Se on ollut turhauttavan hidastempoinen. Itselläni on verissä pohjalaista sisukkuutta, sekä tahdonvoimani on suuri jos osaan sen kohdentaa itseäni kiinnostaviin asioihin. Aloin lopulta kiinnostua itsestäni eritavalla kuin koskaan ennen. En ajatellut enää, että mitä muut ajattelisivat. Miksi edes heitä kiinnostaisi minä ja minun syömisongelmani? Noloahan se ennemminkin on. Aloin olemaan, kuten itse sitä kutsun, Terveen itsekäs. Se itsekäs anoreksiaminäni sai aivan uuden käänteen. Aloin tehdä asioita itseni hyväksi.

Vaikka itseni arvostamisen ja itsestäni huolehtimisen vahvistaminen on vienyt monta vuotta, on se ollut kaiken sen itkun ja epätoivon arvoista. Olen itsestäni äärimmäisen ylpeä, että olen kyennyt muuttamaan kokemukseni voimavaroikseni. Olen käsitellyt asioita, tunteita ja ajatuksia itse ja yhdessä. Olen kertonut avoimesti miltä minusta tuntuu, kyseenalaistanut läheisilleni käyttäytymistäni ja saanut näin tukea muutoksen tiellä. Muutun edelleen koko ajan. Ihmiset kasvavat kokemusten kautta. En ole kokonaan toipunut, enkä määrittele mitään toipumisasteikkoa itseni kanssa. Riittää, että saan elää elämääni ilman että käyttäydyn itselleni haitallisesti. Tiedän, että anoreksia tulee pysymään mielessäni aina; Miksei pysyisi? Se on osa minua. Sen luomat mielikuvat itsestäni sekä opitut käyttäytymismallit eivät vain enää estä minua elämässäni. Se ei pidä minua otteessaan. Onko hassua ilmaista, että anoreksia on nyt minun otteessani? En ajattele sairauttani joka päivä, se ei estä minua elämäni valinnoissa.

Nyt koen, että olen se ihminen joka sisimmältäni olen aina ollutkin. Olen saanut tuotua itseni ulkoisesti tähän elämään käsiksi. Sisäinen minäni on saanut varmuuden itsensä suhteen. Olen ihan hyvä tyyppi, hauska ja herkkä. Olen tietoinen omista vahvuuksistani, sekä heikkouksistani. Nyt on aidosti hyvä olla, olen onnellinen. Elämällä on paljon annettavaa. Olen äärimmäisen kiitollinen että saan tarttua sen tuomiin haasteisiin ja kokemuksiin. Nyt vain osaan suhtautua muutoksiin ja asioihin itselleni suopealla tavalla ja avoimin mielin. Osaan nauttia asioista, pienistäkin arjen käänteistä. Positiivinen ajattelu ja turhan sressaamisen lopettaminen ovat isoja tekijöitä. Minulla on kaksi ammattitutkintoa, sekä opiskelen tällä hetkellä toista vuotta Ammattikorkeakoulussa. Elän tiellä, joka on ollut aina unelmani. En olisi pystynyt tähän ilman omaa sinnikkyyttäni, enkä suoraan sanottuna olisi täysi-ikäisyyden kynnyksellä eläissäni uskonut kirjoittavani näitä sanoja.

Sairaus on opettanut minulle taidon arvostaa itseäni, pitämään itsestäni. Luotan itseeni ja kykyihini, ei kukaan tiedä mikä minulle on parhaaksi ellen minä itse. Kolme isoa asiaa, joita toivon jokaisen toipuvan kohtaavan muutosten tiellään ovat; Puhuminen, läheisten ymmärrys ja periksiantamattomuus.
Tänä päivänä minä olen itseni näköinen, niin sisältä – kuin ulkoa.

Anna

Kirjoitan SYLI:n blogiin kahteen otteeseen, joista ensimmäinen merkintäni pohjautuu omaan sairauskokemukseeni. Kirjoitan siitä, mitkä asiat siihen ovat oman kokemani mukaan vaikuttaneet ja miten sairauskäyttäytyminen itselläni näkyi. Toisessa blogikirjoituksessani aion puolestani kertoa toipumiseeni vaikuttavista tekijöistä, sekä elämästä ilman syömishäiriön valtaa.
Teksti on ainoastaan omaa ajatustyötäni, jonka olen tuonut sanoin paperille.

Varhaisin muisto jonka olen yhdistänyt syömishäiriöni alkuaikoihin, tai yksi niistä monista kymmenistä pienistä paloista, joka on muovannut sairauden ympärilleni, oli kun olin n. 8-vuotias. Silloinen hyvä kaverini oli itseäni 10 cm lyhyempi, ja kävimme vaa’alla hänen kotonaan. Lapsenomaisesti, ihan vain huvin vuoksi ilman sen suurempaa ideaa, että miksi ei. Muistan kaverini säikähtäneen yli 10 kilon painoeroamme. Säikähdin itsekin. Hävetti. En ikinä unohda sitä tilaa, tilannetta, hetkeä enkä sitä tunnettani. Tunsin kömpelyyden, tunsin olevani liikaa. Tunsin olevani jotain mitä en kokenut olevani. Oransseissa sortseissani, pieni tyttö. Olisinpa tiennyt, minkä helvetin edessä vasta seisoin. Olisinpa tiennyt jotain intuitiosta jota huhuilla, kunpa vain joku olisi halannut ja sanonut että kyseinen painoero on aivan normaali yli 10 cm:n pituuserolla. Olin vasta lapsi. Ja kaverini vieressä kauhisteli, miten voin painaa niin paljon.
Minulla oli kaikin puolin turvallinen ja lämmin lapsuus. Ihana pikkuveli, ilman häntä olisin vain puolikas. Välittävät isovanhemmat, joista ei pahaa sanottavaa tai huonoja muistoja, pelkkiä lämpöisiä ja pullantuoksuisia ajatuksia nousee pintaan. Omat vanhemmat ovat esikuviani, molemmat aivan omilla tahoillaan ja luonteillaan. He ovat opeillaan ja elämänohjeillaan antaneet minulle periksiantamattomuuden luonnetta. Sitä luonnetta sain isosti kiittää loppuviimein siinä vaiheessa, kun aloin toipua anoreksiasta ja kaivaa sisältäni kadonnutta itseäni esiin.

Luonteeltani lapsesta asti olen ollut tunnollinen, herkkä, luotettava ja rauhallinen. Ehkä jopa pidättyväinen ja tarkkaileva. En tiedä miten tunsin silti oloni usein lapsena ja nuorena arvottomaksi, tuntui kuin olisin vanha sielu nuoressa ruumiissa. Pidin jopa ihmisiä välillä tyhminä, ajatuksissani saatoin arvioida jonkun aikuisen käytöstä ja tehdä hänestä analysoivat mielipiteeni pienessä päässäni. Ajattelin paljon, ja ajattelen yhä. Ajatuksissani lapsena hain paikkaani, hain vastausta tiedostamattani siihen, että kuka minä olen, mitä minun pitää tehdä? Mitä minulta vaaditaan?
Muistan väsymyksen. Hiljaa hiipuvat ilon tunteet. Piti teeskennellä, että oli kivaa, minullahan pitäisi olla kaikki hyvin. Niin muut ajattelevat. Sisältä olin kuitenkin aivan turta. Imin itseeni kohdistuneet huomiot kuin sieni. Olin tehnyt sitä jonkin aikaa, hiipien. Ajatuksissani itseeni kohdistuneet muiden ajatukset ja mielipiteet muokkaantuivat vähitellen ja kierosti itseäni vastaan. Itseni kohdalla anoreksian ajatusmaailman noidankehä syntyi niin hitaasti ja varmasti, että ennen kuin huomasinkaan – tai kukaan muu huomasi, olin niin kovassa otteessa, ettei siitä tunnollisesta ja hyvää tahtovasta tytöstä ollut kuin rippeet jäljellä.
Aloin tuntemaan väsymyksen lisäksi ahdistusta, en osannut pukea sitä silloin sanoiksi. Se oli puristava tunne rinnassa, siihen tottui viikkojen jälkeen ja lopulta turruin siihenkin. Ruokahalu oli ollut jo pitkään mennyttä, en vieläkään edes muista miltä oikeanlainen ruokahalu tuntuu. Se katosi ala-ja yläasteen vaihteessa. Muistan heittäneeni ala-asteella ruokaa roskiin tai kavereiden lautaselle. Ei vain maistunut, ei maistu vieläkään, jos on paha olla. Näen joskus vieläkin unia ala-asteen ruokalasta.
Ainoa oikea hyvänolon tunne syntyi ainoastaan lopulta syömättömyydestä, kun konkreettisesti tunsin sen, että pystyin hallita edes jotain. Olin jossain hyvä, oikein taitava, jossain josta voin saada myös mahdollisia näkyviä tuloksia aikaan. Pienet palaset ruoan, syömättömyyden, ulkonäön ja itsekriittisyyden rajamailla saivat aikaan Ahaa-elämyksen jostain “paremmasta”. Eli sen kuuluisan; ”Jos olisin laihempi, elämäni voisi taas tuntua mielekkäältä ja kaikki olisi hyvin”.

Ylä-asteella en mennyt enää ruokalaan.

Olen itse sitä mieltä, että anoreksiani kehittyi niin hiljaisin askelin, hitaasti hiipien. Ennen kuin kukaan huomasi mistä todellakaan on kysymys, olin jo sairastanut pitkään. Enkä itsekään sitä vielä siinä vaiheessa huomannut. Vaikka totuus tilanteestani oli aivan käsin kosketeltavissa, en osannut kuvitellakaan, että se vuosia muovaamani käyttäytyminen olisi muka jonkinlainen ongelma. Päinvastoin, tunsin jossain olevani taitava, oikea kettu. Eikä kukaan kuitenkaan ymmärtäisi minua, kun minulla on tämä “oma juttuni”. Oli ollut jo vuoden päivät, ilman että siihen oli kiinnitetty huomiota. Tunsin tekeväni koko ajan aivan oikein.
Päinvastoin todellista luonnettani, anoreksiaminäni oli luonut minusta kaikkea muuta kuin sen joka todellisuudessa olin. Valehtelin päivittäin, huomaamatta tilanteessa mitään ongelmaa, vanhemmilleni ja isovanhemmilleni, valehtelin ystävilleni. Elin omassa ja omasta mielestäni aivan tavanomaisessa ja hyvässä käytösmallissani, jossa kaikki oli mielestäni vallan mainiosti. Koska pääasiahan oli, että syön mahdollisimman vähän tai olen täysin syömättä. Minulla kun oli tämä oma juttuni, jossa en vain voinut syödä niin kuin “normaalit” ihmiset. Minulla oli aivan omat säännöt.

Ennen kaikkea surullista on huomata, miten eniten valehtelin tuolloin itselleni.

Olin kadottanut itseni. Elin ajatuksissa, jotka romuttivat hitaasti itseni omaa itseäni vastaan. Elin silti myös hyviä vietettyjä hetkiä, sen minkä jaksoin sosiaalisesti olla aktiivinen. Ne hetket siis jotka siltä ajalta muistan. Ympärilläni oli koko ajan normaalit toimintamallit perheeni ja ystävieni luomana, sekä vankat tukipilarit jotka antoivat kaiken mahdollisuuden pysyä elämässä kiinni. Olin vain niin syvässä suossa, yksin, joka vähitellen vei voimiani jaksaa. En nähnyt syytä muuttaa elämäni suuntaa, tai muuttaa valintojani. Koin, että teen aivan oikein näännyttäessä itseäni. Syömättömyyteni sai minut tuntemaan edes jotain.
Tunne siitä, että kaikki ovat minua vastaan, vaikka huoli minusta oli osana kaikkien läheisteni arkea ollut jo pitkään. Miten sellaista voi ymmärtää eläessä vanavedessä kanssani, kun en itsekään osannut ymmärtää tilanteeni olevan vakava?
Viimeinen kesäni, ennen 9 kk:n mittaista sairaalajaksoani, sisälsi hyviä muistoja ja hetkiä, joita ilman tuskin olisin puhdasta onnea tuntenut noina aikoina. Kiitän edelleen – aina yleensä tirahtavat kyyneleet silmissäni, että samat ystävät ja tutut, sekä koko perheeni mukaan lukien ovat edelleen osana elämääni jokainen tavallaan. En pysty ikinä sanoin kiittää tarpeeksi paljon saamastani tuesta ja välittämisestä, sekä mahdollistamisesta minua normaaliin arkielämään, kun olin huonoimmillani enkä lainkaan vastaanottavainen. Tärkeintä oli, että he jaksoivat silloin, kun minä en jaksanut. Uskon Karmaan, joten se olkoon heille kaikille isoin Kiitos. Ja se, että tässä minä olen kaikesta huolimatta edelleen.
Tuon kesän jälkeen, syyskuun 6. päivänä noustessani kylmissäni untuvapeiton, viltin ja paksun päiväpeittokasan alta, sanoin äidilleni, että; “Minä en äiti enää jaksa.” Seuraavana päivänä alkoi ensimmäiset hetket 13-vuotta kestäneellä tiellä, joka on tuonut itseni tähän päivään. Tie on ollut pitkä ja kivinen, mutta enää en pelkää.

Seuraavassa tekstissäni aion kirjoittaa siitä, että miten näen itse toipumiseeni vaikuttaneet tekijät, sekä mitkä asiat edesauttoivat jaksamistani taistellessani itseni takaisin kiinni elämään ja miten ihmeessä opin tuntemaan itseni.

Anna