Laihdutus- ja painovapaa päivä!

Laihduttamisesta on tullut jokapäiväistä. Naisista valtaosa on laihduttanut ja yhä nuoremmat tytöt kertovat yrittäneensä laihduttaa. Pojat ja miehetkään eivät säästy laihduttamiskeskusteluilta. Monet uskovat, että olisivat onnellisempia, jos olisivat hoikempia. Ikään kuin ihmisessä ei olisi muita tärkeitä ominaisuuksia.

Laihuudesta on tullut ihailtu itseisarvo: suurimmat pudottajat ja eniten laihtuvat ovat suuren yleisön silmissä sankareita. Meidän kulttuurissamme laihuuteen on alettu liittää määreitä kuten tehokkuus ja menestys. Lihavuuteen puolestaan liitetään laiskuus ja aikaansaamattomuus, jopa tyhmyys. Samanaikaisesti tämän laihuuden ihannoinnin kanssa, ylipaino ja lihavuus ovat Suomessa ja muissa länsimaissa lisääntyneet. Yhä useammat elävät tilanteessa, jossa eivät saa olla tyytyväisiä omaan kehoonsa, koska heidän “kuuluu” olla toisenlaisia. Heidän “kuuluu edes yrittää” laihduttaa.

Laihduttamiseen liittyvistä riskeistä puhutaan vähän, vaikka laihduttaminen tapahtuu usein kovin epätervein keinoin: paastotaan, pantataan, rääkätään kehoa ja mieltä. Tästä syystä laihduttamisen onnistumisprosentti on huono, ja suurin osa paljon painoaan pudottavista saa kilonsa takaisin. Laihduttaminen voi olla myös pakkomielteenomaista ja aiheuttaa jatkuvaa syyllisyyttä ja epäonnistumisen tunnetta. Laihduttaminen voi laukaista myös syömishäiriön. Kaikki, jotka laihduttavat eivät sairastu syömishäiriöön, mutta riskeistä on hyvä olla tietoinen. Laihduttaminen ei kuulu lapsille eikä nuorille. Ei oikein aikuisillekaan. Hyvinvointi sen sijaan kuuluu kaikille. Paino ja laihuus eivät ole ensisijaisia terveiden elintapojen mittareita. Hyvä olo ja hyvä mieli, jaksaminen sekä muut kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista kertovat “mittarit” kertovat terveydestä enemmän.

Kansainvälisen Älä laihduta -päivän tarkoituksena on herätellä ihmisiä kyseenalaistamaan laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja pakkomielteitä. Toivomme, että edes yhtenä päivänä vuodessa jokainen voi ja saa hyväksyä kehonsa sellaisena kuin se on. – Ei ole olemassa yhtä oikeaa kehonmuotoa ylitse muiden.

Älä laihduta -päivänä keskustellaan hyvinvoinnista ja terveydestä, joiden lähtökohtana ja päämääränä ei ole laihtuminen. Älä laihduta -päivä viestii, että ihminen voi elää terveellisesti ja olla terve koosta riippumatta. Älä laihduta -päivänä julistetaan painorauha (Painorauhan julistus PDF:nä). Älä laihduta -päivänä muistetaan myös syömishäiriöön sairastuneita.

***

Kansainvälisen Älä laihduta -päivän (International No Diet Day) perustaja on Mary Evans Young, jolla on omakohtainen kokemus syömishäiriöstä. Young johtaa Diet breakers -nimistä ryhmittymää Briteissä. Älä laihduta-päivän symbolina on vaaleansininen nauha.
Älä laihduta -päivä järjestettiin ensimmäisen kerran 1992. Suomessa Älä laihduta -päivän on lanseerannut Lounais-Suomen syömishäiriöperheet ry, joka kampanjoi asian puolesta ensimmäistä kertaa vuonna 2008. Valtakunnallisena päivää on vietetty vuodesta 2010.

Älä laihduta – päivän teesit

  1. Jokainen voi ja saa hyväksyä kehonsa sellaisena kuin se on

• Ei ole olemassa yhtä oikeaa kehon muotoa ylitse muiden.

2. Ihminen voi elää terveellisesti ja olla terve riippumatta siitä, minkä kokoinen on

• Laihduttamisen sijaan kaiken kokoisia ihmisiä tulisi kannustaa terveeseen ruoka-, liikunta- ja kehosuhteeseen. Kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin näkökulmasta laihduttaminen on koosta riippumatta yleensä kannattamatonta.

3. Moni elää näennäisesti terveellistä elämää

• Moni rajoittaa terveellisyyden nimissä tarpeettomasti ruokavalintojaan tai harrastaa tarpeettoman paljon liikuntaa. Ihminen voi olla fyysisesti täysin terve, mutta voida samalla henkisesti todella huonosti.

4. Laihduttamiseen liittyy riskejä

• Ylipainon tiedetään olevan monen sairauden riskitekijä, mutta myös laihduttamiseen liittyy riskejä. Itse asiassa tutkimusten mukaan painonhallinnassa onnistuvat todennäköisimmin ne, jotka eivät laihduta. Jos terveydentila edellyttää painonpudotusta, jatkuvan laihduttelun ja vaa’an tuijottamisen sijaan tulee keskittyä riittävään ja täysipainoiseen syömiseen sekä iloa tuottavaan liikuntaan. 

RUOKARAUHA SAA JA SEN PITÄÄ KUULUA KAIKILLE!

Jokainen syömishäiriöstä toipuva tai toipunut tietää, miltä tuntuu, kun sairaat ajatukset pistäytyvät kylään varoittamatta ennakkoon. Yleensä ne ilmaantuvat ajatustesi ovelle juuri sellaisessa vaiheessa toipumisprosessia, jossa luulet jo selättäneesi sairauden. Näissä tilanteissa on tärkeä jatkaa uskomista siihen, että olet selättänyt sairauden ja ajatukset ovat vain käymässä täällä. Toipuva mieli osaa erottaa, koska sairaus puhuu eikä lähde käytännössä toteuttamaan pakonomaisia ja tuhoisia, moittivia ja rankaisevia ajatuksia. Syömishäiriön hämärtämä mieli ei pysty erottelemaan ja tunnistamaan niitä, vaan toteuttaa konemaisesti itseään.

Toipuva tai sairaudesta tervehtynyt on herkkä seuraamaan omaa toimintaansa. Itse syyllistyn patologisoimaan omaa toimintaani, sillä minä olen tottunut näkemään itseni oireena. Eri hoitoprosessin vaiheissa täytyykin suhtautua sairastavaan hieman epäillen, sillä syömishäiriöinen ihminen on selitysten ja höynäyttämisen mestari. Akuutissa vaiheessa tuo epäilys on sairastavan pelastus ja takaa ravitsemustilan korjaantumisen hoitoon päästyä. Ongelmallista on, että tilanteen rauhoituttua sairastunut saa usein samaa kohtelua kuin alussa. Meitä epäillään edelleen ja siitä alkaa vakuuttelun kierre. Epävarmuus, epäluottamus itseensä ja muihin ihmisiin ja itsensä aliarviointi ovat hyvin tyypillisiä syitä sairastumiseen. Edellä kuvattu suhtautumistapa on osittain haitallinen toipumisen kannalta, sillä sairastunut alkaa epäillä itseään vielä enemmän ja luottamus omaan arviointikykyyn ei ainakaan kohennu. Minäkin aloin vakuutella, että sairaus minussa ei muussaa perunaa kastikeruokien kanssa, vaan kotonamme on aina tehty niin. Istuin joka kerta poliklinikalla käydessäni odotusaulan tuoliin, sillä tiesin, että seisominen tulkittaisiin oireeksi. Yritin kasvaa pois sairaasta maailmasta, mutta oletukset siitä, miten minut nähdään, ylläpitivät minua kiinni sairaan statuksessa. Todellisuudessa moni sairaaksi toimintamalliksi määritelty asia on hyväksyttävää terveemmille ihmisille. Heidän ei tarvitse selittää, miksi kieltäytyä tarjotusta ruoasta, laihduttavat ketjussa tai heille sallitaan sairaalloinen urheileminen ja mahdollisesti vielä taputellaan olalle hyvästä itsekurista. Syömishäiriön läpikäynyt ärsyyntyy ja provosoituu helposti tilanteesta. Toisaalta on ajateltava niin, että meille voi kehittyä armollisempi, sallivampi ja terveempi tapa suhtautua itseemme. Meille myös muodostuu keinoja käsitellä asioita terveemmillä keinoilla, sillä jotain ihminen pakoilee ripustautuessaan ulkoisiin seikkoihin ja kontrolloidessaan elämäänsä.

Olen kuvittanut itselleni vertauskuvan sairaiden ajatusten kohtaamisesta toipumisvaiheessa. Seison linja-autopysäkillä. Linja-auto olkoon vertauskuva syömishäiriöiselle maailmalle ja päässäni poukkoileville ajatuksille. Ennen seisoin pysäkillä odottaen linjuria. Se kaahasi luokseni ahdistavassa tilanteessa, heilautin kättäni pysähdyksen ja hyväksymisen merkiksi. Astuin vastustelematta sisään sairaaseen maailmaan. Kanssamatkustajat olivat niitä ajatuksia ja ympäristöstä tehtyjä havaintoja sekä tulkintoja, jotka tukivat sairastuneen mieleni toimintaa. Minulla oli hyvä olla siinä hetkessä ja nauttia kyydistä. Kerrankin minut hyväksyttiin sellaisenaan! Nykyään en vielä välty kohtaamasta samaista linja-autoa riittämättömyyden iskiessä minuun. Tällä kertaa en kuitenkaan nouse kyytiin, sillä tiedän myötätunnon ja armollisuuden linjojen olevan tulossa kohdalleni. Sairaat ajatukset siis tulevat yhä, mutta ajavat ohi enkä minä ryhdy käytännössä toteuttamaan niitä. Tiedän kuitenkin, että tulee sekin päivä, jolloin minun ei tarvitse käydä tätä taistoa ja ajatusten käsirysyä pysäkillä. Jokainen toipuva joutuu käymään tilinteon sairauden kanssa, jotta voi luopua siitä selviytymiskeinona. Se on pelastanut meidät ehkä aikaisemmin ja kornia kyllä, auttanut selviytymään tähän hetkeen. Nyt tiedämme, että sairaudesta ei ole koko elämää kannattelevaksi pelastusrenkaaksi ja voimme löytää jatkossa kestävämmän ratkaisun selviytyäksemme. Kyse ei ole nopeuskilpailusta, vaan uskaltautumisesta ja luottamuksen rakentamisesta omaa riittävyyttä kohtaan.

– Emmi-Juulia

Muutin viime vuonna ulkomaille töihin. Olin jo vuosia haaveillut siitä ja olin saanut useita mahdollisuuksia siihen, mutta en ollut oman elämäni haasteiden takia voinut tarttua niihin aiemmin. Vuosien ajan kyselin ahdistuneena itseltäni ja muilta, pärjäisinkö, jos lähtisin. Yritin tunnustella, milloin olisin tarpeeksi kunnossa lähtemään.

Nyt tuntui kuitenkin olevan oikea aika. Tiesin, että pärjäisin riittävän hyvin.

Moni asia onkin mennyt hyvin. Pidän työstäni todella paljon ja kaikki työkaverini ovat ystävällisiä ja auttavaisia. Tämä on kenties paras työyhteisö, missä olen koskaan ollut.

Nautin myös kovasti tästä kulttuurista. Täällä tunnen olevani kotona. Olen asunut täällä myös aiemmin, kun olin vuosia sitten opiskelijavaihdossa – se oli elämäni parasta aikaa.

Tiesin, ettei kokemukseni tällä kertaa voisi olla samanlainen kuin opiskelijavaihdossa. Paljon on tapahtunut tässä välissä, ikäviäkin asioita. Kokemukseni ovat väistämättä muokanneet minua. Silti jollain tapaa pitkään ajattelin, että kun unelmani vihdoin toteutuisi, minun tulisi lähteä maailmalle eheänä ja täydellisenä ja kaikki menisi täydellisesti, juuri niin kuin opiskelijavaihdossakin.

Olen kiitollinen niistä hyvistä asioista, mitä täällä on tapahtunut. Varmasti olisin voinut ja voisin saada tästä kokemuksesta vieläkin enemmän irti, jos minulla ei olisi esimerkiksi ahdistusta tai syömiseen liittyviä haasteita – jos olisin enemmän tasapainossa itseni kanssa ja voisin keskittyä enemmän siihen, mitä ympärilläni tapahtuu, kuin siihen, että suuntaan huomioni sisäänpäin. Ei kuitenkaan ole niin, että pitäisi odottaa siihen asti, että on täydellisen toipunut, ennen kuin voi tehdä asioita. Unelmia voi toteuttaa siltikin, vaikka olisi vähän rikki. Silloin unelmia eletään ja koetaan niistä lähtökohdista käsin ja niillä resursseilla, mitä kulloinkin on.

Niinpä yritänkin ajatella, että tämä kokemus on nyt juuri niin hyvä kuin se minulle on tällä hetkellä mahdollista, ja se riittää. Saan olla tämän kokemuksenkin keskellä keskeneräinen, saan olla edelleen matkalla. Voin jatkaa toipumistyötä täällä.

Väistämättä olen kohdannut täällä arjessa erilaisia haasteita, joihin korona-ajan aiheuttama epävarmuus on tuonut vielä oman lisämausteensa. Monta kertaa olen vaikeina hetkinä turvautunut vanhoihin, epäterveellisiin selviytymiskeinoihin. On tullut takapakkeja. Siitä huolimatta on tullut myös oivalluksia, ja näen mahdollisuuksia suuriin ja perustavanlaatuisiin muutoksiin. Uudessa ympäristössä oleminen tuntuu konkreettiselta ja luontevalta mahdollisuudelta alkaa tehdä toisin. Olen täällä oivaltanut, että minulla todella on mahdollisuus kyseenalaistaa aivan kaikki vanhat ajatusmallit ja tehdä elämästäni aivan erilaista – sellaista kuin itse haluan ja sellaista mikä tuntuu aidosti hyvältä.

Olen iloinen siitä, että olen voinut täällä jatkaa samoja rakkaita liikuntaharrastuksia kuin Suomessakin. Ne ovat minulle suuri voimavara ja niiden myötä olen myös luontevasti tullut osaksi erilaisia yhteisöjä. Lisäksi olen kiitollinen siitä, että olen voinut jatkaa Suomessa aloittamaani terapiaa täällä etänä. Myös läheisiltäni olen tietysti saanut paljon tukea.

Yritän muistaa olla ylpeä itsestäni ja siitä, mitä olen tähän asti saavuttanut. Vaikka pelkään epävarmuutta yli kaiken, olen hypännyt keskelle sitä.

AK