On usein vaikea kuvitella, mitä elämä olisi ilman syömishäiriötä. Vuosien mittaan syömishäiriöstä tulee osa identiteettiä, kiinteä osa minuutta. Tuntuu pelottavalta ajatukselta, että sitä ei äkkiä enää olisikaan. Se jättäisi jälkeensä suuren tyhjän tilan. Millä se täyttyisi? Mitä saisin vastineeksi?
Tuhoisuudestaan huolimatta syömishäiriö tuntuu ystävältä, joka on kulkenut vierellä ja ollut turvana. Siitä tuntuu vaikealta päästää irti. Mitä tekisi kaikella sillä ajalla, mikä on kulunut syömisen, ruoan ja liikunnan miettimiseen? Kuka minä olisin, jos päästäisin irti jatkuvasta kontrollista?
En tiedä vielä täysin vastauksia näihin kysymyksiin, koska olen vasta niitä selvittämässä itsekin. Nykyään pystyn kuitenkin jo näkemään, että kaiken tämän tuolla puolen voi todellakin olla täysin erilainen maailma, täysin erilainen tapa elää. Olen jo kokenut sitä hetkittäin, nähnyt siitä välähdyksiä. Muistan jostakin lukeneeni erään syömishäiriöisen henkilön tarinan ja hän kertoi siinä, mitä oli saanut syömishäiriön tilalle: mahdollisuuden tutustua vihdoin todelliseen itseensä. Se kuulostaa aika suurelta ja tavoiteltavalta asialta.
Minulle toipuminen on kokonaisvaltaista, ravisuttavaa ajatusmaailman muutosta. Se on prosessi, jossa tarkastelen ja muodostan uudelleen suhdetta itseeni ja ympäristöön, muihin.
Toipuminen on sarja oivalluksia. Usein samat oivallukset pitää tehdä monta kertaa uudelleen, sillä niiden välissä ajatusmaailma keikahtaa niin rajusti takaisin vanhaan, että sama oivallus tuntuu joka kerta yhtä voimakkaalta, ikään kuin sen saisi aina vasta ensimmäisen kerran.
On myös eri asia tiedostaa jotain loogisella tasolla kuin kokea se syvästi, tunnetasolla. Voin esimerkiksi teoriassa ymmärtää olevani ihmisenä täysin saman arvoinen kuin kaikki muutkin, mutta silti tunteet arjessa saattavat kertoa ihan toista. Voin myös ymmärtää logiikan siinä, miksi minun olisi hyvä kohdella itseäni samalla tavalla kuin kohtelisin hyviä ystäviänikin. Tiedostaminen on tärkeä alku ja auttaa pitkälle. Kuitenkin vasta tällaisten asioiden kokeminen tunteiden tasolla on se hetki, joka todella vie kohti oivalluksia ja oikeaa suuntaa. Kaikki tämä vaatii aikaa, eikä sitä voi kiirehtiä.
Osana toipumisprosessiani olen yrittänyt opetella itsemyötätuntoa. Aluksi se tuntui aivan feikiltä – asialta, jota soisin kyllä muille mutta joka ei mitenkään voisi kuulua minulle. Aikaa myöten olen kuitenkin päässyt siinä eteenpäin. Olen käyttänyt apuna esimerkiksi valokuvia itsestäni lapsena ja kuvitellut olevani äiti tälle sisäiselle lapselle. Hiljalleen on syntynyt aito halu tehdä itselleen hyvää. Minulle toipuminen ei ole vain syömishäiriöstä irti pääsemistä vaan jonkinlaista minuuden rakentamista uudestan kestävämmälle pohjalle. Monet oivallukseni ovat olleet loppujen lopuksi yhtä aikaa yksinkertaisia ja samalla kuitenkin hyvin keskeisiä ja suuria.
Syömishäiriössä moni ajatus ainakin minulla on liittynyt ansaitsemiseen – siihen, että kaikki hyvä pitää ansaita ja että minä itse en ansaitse mitään, minulla ei ole oikeutta nauttia, rentoutua ja niin edelleen. Näistä ajatuksista kestää kauan oppia pois ja se vaatii monia oivalluksia yhä uudelleen. Samoin on hyvin vaikeaa oppia kuuntelemaan omaa kehoa, luottamaan siihen ja toimimaan kehon viestien mukaan, vaikka mieli sanoisi muuta. Sen harjoittelu kuitenkin palkitsee ja alkaa sujua pieni askel kerrallaan.
Epävarmassa maailmassa tuntuu toisinaan vaikealta luottaa mihinkään. Siksi tavoitteeni onkin, että vaikka en voisi luottaa mihinkään muuhun niin ainakin siihen, että minä itse olen aina itseni tukena ja puolella.
Yksi tärkeä pyrkimykseni on ollut myös se, että haluan toimia sen mukaisesti, millainen toivoisin maailman olevan. Jos haluan osaltani olla luomassa myötätuntoista ja ystävälistä maailmaa, voin itse toimia sen mukaisesti ja kohdella myös itseäni sen periatteen mukaan, myötätuntoisesti ja ystävällisesti.
AK
Vastaa