Oli aika, jolloin kehoni ei tuntunut kodilta,
vaan maisemalta, jota yritin muokata, piilottaa ja hallita –
kuin yrittäisin estää joen virtaamasta luonnollista uomaansa.
Katsoin itseäni kuin vierasta,
kuuntelin sisäistä ääntä, joka ei ollut oma,
vaan pelon, vaatimusten ja vääristyneen toivon sekoitus.
Päivät olivat kuin peilejä, joista näin vain vääristymiä.
Jokainen heijastus kertoi tarinaa, jota en halunnut kirjoittaa –
mutta kirjoitin sen silti, kehooni, katseeseeni, käytökseeni.
Jokainen hymy, jonka annoin, oli yritys vakuuttaa,
etten ollut hukassa, vaikka olinkin eksynyt.
Silloin luonto oli ainoa, joka ei pyytänyt minua muuttumaan.
Se antoi minun istua hiljaa mättäällä,
antaa kyyneleiden pudota sammaleelle,
ja muistutti, ettei mikään kukka kuki joka päivä
– eikä sen tarvitsekaan.
Se ei kiirehtinyt, ei vetänyt johtopäätöksiä,
vaan oli vain, kuten olin minäkin – keskeneräinen, mutta riittävä.
Kun katsoin puuta, joka oli käynyt läpi talven,
silti edelleen pystyssä,
sen runko täynnä merkkejä myrskyistä ja vuosirenkaista,
ajattelin: ehkä minäkin saan jäädä tähän.
Ehkä toipuminen ei ole palaamista entiseen,
vaan juurtumista siihen, mitä olen ollut koko ajan.
Aloin syödä, en rangaistuksena tai ansaitsemisena,
vaan siksi, että linnutkin tarvitsevat ruokaa lentääkseen.
Aloin levätä, en laiskuudesta, vaan koska metsäkin hiljenee iltaisin.
Aloin kuunnella kehoani kuin ystävää, joka ei ollutkaan vihollinen,
vaan viestinviejä, joka kaipasi vain tulla kuulluksi.
Aloin hyväksyä sen, että hauraus ei ole heikkoutta,
vaan osa elämää, niin kuin sade on osa kevättä.
Että itkukin voi kastella maata, josta uutta voi versoa.
Että hiljaisuus ei ole tyhjyyttä, vaan mahdollisuus kuulla totuus.
Minusta tuli lempeämpi itselleni –
kuten luonto on kaikille, jotka palaavat sen luo rikkinäisinä.
Ja vähitellen, aivan kuin ensimmäiset versot rikkovat routaa,
alkoi minussa kasvaa toivo,
että elämä voi olla enemmän kuin selviäminen.
Että minä voin olla enemmän kuin oireeni.
Opin rakastamaan myös niitä osia itsessäni,
joita olin ennen piilottanut varjoihin.
Opin katsomaan kehoani kiitollisuudella,
ei siksi, miltä se näytti, vaan siksi, että se kantoi minut tänne asti.
Löydä itsesi uudelleen –
ei pakottamalla, ei mittaamalla,
vaan antamalla itsellesi aikaa kasvaa,
juurtua, hengittää,
ja tulla osaksi maailmaa, joka ei koskaan vaatinut sinua
olemaan muuta kuin sinä.
Ja ehkä jonain päivänä,
kun katsot itseäsi lempeässä valossa,
ymmärrät:
et koskaan ollut rikki –
vain eksyksissä.
Ja nyt olet matkalla kotiin.
by Krista-Mari Katajisto
Vastaa