Taas se tapahtui ja tipuin jään läpi kylmään veteen. Edes pienen hetken halusin laittaa vastuun hyllylle ja unohtaa kaiken. Halusin unohtaa ahdistuksen hajanaisesta tulevaisuuden kuvasta, pelosta liittyen elämään – selviänkö? Olen taas kaunainen rikkinäisille vanhemmilleni. Heidän olisi pitänyt yrittää enemmän. Varsinkin äiti sinun olisi pitänyt yrittää enemmän, vihaan sinua. Olet tunne-elämältäsi sairas ja vajavainen, osasyyllinen minun rikkinäisyyteeni.
Halusin hetkeksi päästä omaan turvakuplaani, missä saan vapista ihan rauhassa. En pysty hallitsemaan tulevaisuuttani, mutta pystyn hallitsemaan tämän hetken. Menen kauppaan ja ostan ihania herkkuja. Herkut tyydyttävät hetkeksi pohjatonta aukkoa sisälläni. Minulla on hätä ja tarvitsen lohtua, oloni on turvaton. Nopeasti riennän kotiin ja laitan Netflix-sarjan pyörimään, uppoudun kuplaani. Mikään ei pääse tähän tilaan – se on minun. Hallinta on minun. Pian kuitenkin juoksen vessaan ja oksennan kaiken ulos, koska olen bulimikko.
Tuntuu, että vaikeat tunteet ovat kuin palava kivi rinnassa tai myrkkyä kehossa, josta on päästävä pian eroon. Pettymys, kun ihastukseni ei tunnekkaan samoin minua kohtaan. Pettymys, kun treeneissä näen treenikaverini kiinteämmän kropan – itse en pääse noihin mittoihin ikinä. Pelko äidistä ja isästä: he ovat jo vanhoja enkä halua, että ne kuolevat ja jättävät mut tänne. Pettymys kokeen tuloksesta, johon luin kaikkeni antaneena. Pettymykset ja pelot muodostavat tapahtumasarjan, joka tuntuu liian tuskalliselta. Tunteet ovat kuin murhamies, jota olen juossut pulssi koholla pakoon ajatellen, että se syö minut elävältä, jos saa mut kinni.
Missä vaiheessa näin kävi? Aika kohtuutonta ajatella olevan oman elämänsä hengissä selviytyjä. Selviytyä miltä, tunteilta? Voinko sitten maaliin selvinneenä, elämäni loppumetreillä huutaa voittajana ”selvisin! minä selvisin hengissä!”. Ja sitten kuolla pois. Ellen ole kuollut jo sydänkohtaukseen ennen sitä, sillä olenhan bulimikko. Oksennus sattuukin omaan nilkkaani, eikä maaliin pääseminen olekkaan voitto. Se on häviö.
Antaudu voittaaksesi joku joskus sanoi. Jos suostun lopettamaan pakenemisen ja polvistumaan, päästää irti omasta sotakirveestä, voin päästää irti niin paljon enemmästäkin. Voin saada vapauden. Tosiasia on, että tää on kokoajan mun käsissä. Sehän tästä tekeekin pelottavaa mutta mielenkiintoista. Se sama rohkeus, mikä on jo saanut mut kohtaamaan niin monta tilannetta, se sama voima mihin oon uskonut läpi niin monen vaikeuden, miksei se auttaisi mua tässäkin? Mä olen niin paljon arvokkaampi kuin yksikään mun epäonnistuminen, pettymys tai yksikään retkahdus, vittuun retkahdukset. Eikai kukaan ystäviäkään määritä niiden kompastusten perusteella? Tänään on hyvä päivä kääntää sivu, ottaa vastuu, ja mennä eteenpäin. Hyväksyä tunteet ja hyväksyä mieliteot. Hyväksyä ajatukset ajatuksina eikä myrkkynä. Mun perässä ei juokse murhamiestä, joka haluaa mulle pahaa. Se murhamies ei koskaan ollutkaan mun vihollinen. Sehän on vaan koittanut sanoa mulle jotain, mutta mä olen juossut karkuun. Mä voin vihdoin osallistua mun omaan elämään, ottaa tunteet vastaan ja ottaa vastuun. Tänään mä voin olla vapaa, ja säkin voit jos haluat. Hyvä tulee aina perässä, mutta se tulee.
Vastaa